Luterilaiset tunnustuskirjat

Etusivu > Yksimielisyyden ohje > 8. Kristuksen persoona

8. Kristuksen persoona

Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien piirissä on yllättävästi ilmennyt myös Kristuksen persoonaa koskevaa kiistelemistä, mikä ei kuitenkaan ole lähtöisin heistä vaan sakramentin halveksijoista.

Kun nimittäin tohtori Luhter sakramentin halveksijoita vastustaessaan oli horjumattomasti perustellut ehtoollisen asetussanoilla sitä oppia, että Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri todella ja olemuksellisesti ovat läsnä ehtoollisessa, zwingliläiset esittävät vastaväitteen: Jos Kristuksen ruumis olisi samalla kertaa sekä taivaassa että ehtoollisessa maan päällä, se ei voisi olla oikea, todellinen ihmisruumis. Sellainen majesteettisuus kuuluu yksin Jumalalle; Kristuksen ruumiiseen se ei voi sisältyä.

Tämän väitteen tohtori Luther on kertakaikkisesti kumonnut, kuten on luettavissa hänen pyhää ehtoollista käsittelevistä opetus- ja kiistakirjoituksistaan. Näihin teoksiin ja hänen oppia koskeviin kirjoihinsa yleensäkin me tunnustaudumme täten julkisesti.

Tohtori Lutherin kuoleman jälkeen eräät Augsburgin tunnustukseen yhtyneet teologit tosin aluksi varoivat siirtymästä julkisesti ja nimenomaisesti sakramentin halveksijoiden tunnustuksen kannalla Herran ehtoollisen opinkohdissa, mutta siitä huolimatta he ovat edustaneet juuri sitä käsitystä Kristuksen persoonasta, jonka perusteella sakramentin viholliset ovat ottaneet hävittääkseen Kristuksen ehtoollisesta hänen ruumiinsa ja verensä todellisen, olemuksellisen läsnäolon. He väittävät nimittäin, että Kristuksen persoonassa olevaan ihmisluontoon ei kuulu mitään sellaista, mikä ylittää ihmisluonnon luonnolliset, sen omaan olemukseen kuuluvat ominaisuudet tai on vastoin niitä. Lisäksi he ovat syyttäneet tohtori Lutheria ja kaikkia niitä, jotka noudattavat hänen oppiaan Jumalan sanan mukaisena, lähes kaikista muinaisajan kammottavista harhaopeista.

Selvittääksemme tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan perusteella ja yksinkertaisen kristillisen uskomme mukaisesti, sekä tehdäksemme siitä Jumalan armon avulla kerta kaikkiaan lopun me esitämme yksimielisenä oppinamme, uskonamme ja tunnustuksenamme seuraavan.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Jumalan Poika on erillinen, muista erottuva, kokonainen jumalallinen persoona. Hän on siis iankaikkisuudesta ollut Isän ja Pyhän Hengen kanssa tosi, olemuksellinen, täydellinen Jumala. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että hän ajan täyttyessä omaksui persoonansa ykseyteen myös ihmisluonnon. Tuloksena ei ollut kahta persoonaa tai kahta kristusta, vaan se, että nyt on olemassa Kristus Jeesus, yksi ainoa persoona, joka on sekä iankaikkinen tosi Jumala, syntynyt iankaikkisuudessa Isästä, että tosi ihminen, syntynyt ylistetystä Neitsyt Mariasta. Apostoli kirjoittaa tästä asiasta Room. 9:5: "Heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti."

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Kristuksen yhdessä ainoassa jakamattomassa persoonassa on nyt kaksi eri luontoa, nimittäin jumalallinen, joka on olemassa iankaikkisuudesta, ja inhimillinen, jonka Jumalan Poika on ajassa omaksunut, niin että persoona silti on yksi ainoa. Nämä Kristuksen persoonan kaksi luontoa eivät ole toisistaan erotettavissa eivätkä toisiinsa sekoitettavissa, eikä toinen muutu toiseksi, vaan kumpikin luonto ja olemus pysyy ikuisesti omana itsenään Kristuksen persoonassa.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että niin kuin molemmat luonnot pysyvät sinä mitä ovat, sekoittumatta ja kaventumatta, niin ne myös kumpikin säilyttävät juuri sille luonnolle ja olemukselle kuuluvat ominaisuudet. Ne eivät milloinkaan menetä ominaisuuksiaan, eivätkä yhden luonnon olemukseen kuuluvat ominaisuudet milloinkaan vaihdu toisen luonnon ominaisuuksiksi.

Samalla me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että seuraavat ominaisuudet kuuluvat jumalalliselle luonnolle eivätkä milloinkaan voi kuulua ihmisluonnon olemukseen: kaikkivaltius, iankaikkisuus, äärettömyys, samanaikainen läsnäolo kaikkialla sinänsä luonnollisena eli luonnon ja sen luonnollisen olemuksen ominaisuutena, sekä kaiken tietäminen.

Ihmisluonnon ominaisuuksia taas ovat seuraavat, joista ei milloinkaan voi tulla jumalallisen luonnon ominaisuuksia: ruumiillisuus, luotuna oleminen, lihaa ja verta oleminen, äärellisyys, rajallisuus, kärsimys, kuolema, taivaaseen astuminen ja taivaasta tuleminen, paikasta toiseen siirtyminen, nälkä, jano, vilu, helteestä kärsiminen ja muut sellaiset seikat.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että ihmiseksitulon jälkeen Kristuksen kaksi luontoa eivät ole erillisiä, niin että kumpikin muodostaisi oman persoonansa. Luonnot ovat yhtyneet siten, että ne muodostavat yhden ainoan persoonan, jossa sekä jumalallinen luonto että omaksuttu inhimillinen luonto muodostavat persoonallisen ykseyden. Ihmiseksi tulemisen jälkeen Kristuksen persoona koostuu sekä hänen jumalallisesta luonnostaa että myös hänen omaksumastaan inhimillisestä luonnosta. Persona filii Dei incarnati oli ihmiseksi tulleen ja ihmislihan omaksuneen Jumalan Pojan persoona, Kristuksen persoona, ei olisi täydellinen ilman hänen ihmisyyttään, yhtä vähän kuin se olisi täydellinen ilman hänen jumaluuttaan. Kristus ei siis ole kaksi eri persoonaa vaan yksi ainoa persoona. Tätä totuutta ei muuta se, että hänessä havaitaan olevan sekoittumattomina kaksi eri luontoa, joilla kummallakin on olemuksensa ja ominaisuutensa.

Me uskomme, opetamme ja tunnustamme niin ikään, että Kristuksessa oleva omaksuttu ihmisluonto yhä edelleen säilyttää luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa. Sen lisäksi se on kuitenkin persoonallisessa jumaluuteen yhtymisessä ja myöhemmin kirkastamisessa (glorificatio) ylennetty majesteetin, voiman ja vallan oikealle puolelle ylemmäksi kaikkea, mikä voidaan mainita ei ainoastaan tässä vaan (Ef. 1:21) tulevassakin maailmassa.

Sitä majesteettisuutta, johon Kristus on ylennetty ihmisyytensä puolesta, hän ei ole saanut vasta kuolleistanousemisen ja taivaaseenastumisen jälkeen. Se oli hänellä heti kun hän oli siinnyt äidin kohdussa ja tullut ihmiseksi; silloin tapahtui jumalallisen ja inhimillisen luonnon persoonallinen yhtymys. Tätä persoonallista yhtymystä ei saa ymmärtää väärin. Muutamat tulkitsevat sitä vertauksella: kuten kaksi lautaa liimataan yhteen, siten yhtyvät jumalallinen ja inhimillinen luonto. Se merkitsisi kuitenkin sitä, ettei niillä itse asiassa olisi mitään reaalista eli todellista yhteyttä keskenään. Tuollaista on ollut Nestorioksen ja (Paavali) Samosatalaisen harhaoppi ja kerettiläisyys Sudan 77 ja Raitun presbyteerin Theodoroksen mukaan: (kr51) hoc est, naturas omni modo incommunicabiles esse, "luonnoilla ei ole mitään keskinäistä yhtyettä". Sen mukaan luonnot siis pysyvät erillään ja muodostavat kaksi kristusta: toinen on varsinainen Kristus ja toinen Kristuksessa asuva Sana, Jumala.

Presbyteeri Theodoros kirjoittaa näin: Paulus quidam iisdem, quibus Manes, temprobus, Samosatenus quidem ortu, sed Antiochiae Syriae antistes, Dominum impie dixit nudum fuisse hominem, in quo Deus Verbum sicut et in singulis prohphetis habitavit, ac proinde duas naturas separatas et citra omnem prorsus inter se communionem in Christo esse, quasi alius sit Christus, alius Deus Verbum in ispo habitans. Se merkitsee: "Harhaoppisen Manin aikoihin eli muudan Paavali, syntyään samosatalainen, Syyrian Antiokian seurakunnan johtaja. Hän opetti herjaavasti, että Herra Kristus oli pelkkä ihminen, jossa Sana-Jumala asui niin kuin kaikissa profeetoissakin. Siksi hän oli vielä sitäkin mieltä, että jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat toisistaan kokonaan erillään eikä niillä Kristuksessa ole mitään keskinäistä yhteyttä. Kristus ja Sana-Jumala, joka hänessä asuu, eivät muka ole yksi ja sama."

Vastoin tätä kirottua kerettiläisyyttä kristillinen kirkko on aina yksinkertaisen vakaasti uskonut, että jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat Kristuksen persoonassa sillä tavoin yhtyneinä, että niiden välillä vallitsee todellinen yhteys. Luonnot eivät tosin sulaudu yhdeksi olemukseksi vaan yhdeksi persoonaksi, niin kuin tohtori Luther kirjoittaa. Tätä persoonallista yhtymystä ja yhteyttä ilmaisemaan vanhan kirkon opettajat ovat usein, sekä ennen että jälkeen Khalkedonin kirkolliskokouksen, käyttäneet sanaa mixtio, 'sekoittuminen', harkiten ja oikeassa merkityksessä. 78 Tarpeen vaatiessa isiltä voidaan poimia lukuisia todisteita, ja niitä onkin runsaasti esillä meikäläisten kirjoissa. Persoonallista yhtymystä ja yhteyttä havainnollistamaan he käyttävät vertausta "ruumis ja sielu" tai "tulinen rauta" (anima et corpus, ferrum candens). Ruumis ja sielu, tuli ja rauta eivät ole yhtyneinä ainoastaan nimellisesti vaan todellisesti; kyseessä ei ole sanonta vaan täysi totuus; ei siis per phrasi aut modum loquendi aut verbaliter vaan vere et realiter. Silti ei tapahdu luontojen toisiinsa sekaantumista eikä yhdenvertaistumista (confusio et exaequatio naturarum). Jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhtymystä Kristuksen persoonassa ei voi verrata hunajan ja veden valmistumiseen simaksi, joka ei ole enää hunajaa ja vettä vaan sekoitejuomaa. Kristuksen persoonassa toteutuva jumalallisen ja inhimillisen luonnon yhteys ja yhtymys on jotakin aivan muuta, jotakin ylevää ja sanoin kuvaamatonta. Sen yhtymyksen ja yhteyden perusteella Jumala on ihminen ja ihminen on Jumala. Luonnot ja ominaisuudet eivät kuitenkaan tällöin sekaannu toisiinsa, vaan kumpikin luonto säilyttää olemuksensa ja ominaisuutensa.

Tämä persoonallinen yhtymys tarkoittaa siis välttämättä luontojen todellista yhteyttä ja toteuttaa sen. Koko maailman synnin tähden ei siis ole kärsinyt ainoastaan inhimillinen luonto, jolle kärsimys ja kuolema ovat ominaisia, vaan itse Jumalan Poika on todella kärsinyt ja todella kuollut; tämä on yksinkertainen kristillinen uskomme. Jumalan Poika on kärsinyt omaksumassaan ihmisluonnossa, vaikka jumalallinen luonto ei voi kärsiä eikä kuolla. Tohtori Luther on tätä kysymystä selvittänyt perusteellisesti Suuressa tunnustuksessaan pyhästä ehtoollisesta. 79 Siinä hän vastustaa Zwinglin herjaavaa alloiosis-oppia, jonka mukaan puhe yhdestä luonnosta voi tarkoittaa toista. Sen opin hän on kironnut ja viskannut helvetin kuiluun kuin ainakin Perkeleen naamarin.

Vanhan kirkon opettajat ovat tätä salaisuutta selvittäessään käyttäneet rinnakkain kahta sanaa (kr52) ja (kr53) , communio ja unio, 'yhteys' ja 'yhtymys', siten että sanat ovat selittäneet toisiaan. Niin menettelevät Ireaneus (IV, 37), Athanasios (Epistola ad Epictetum), Hilarius (De Trinitate IX), Basileios, Gregorios Nyssalainen Theodoretoksen mukaan ja Johannes Damaskolainen (III 19). 80

Kristuksessa toteutuneeseen jumalalliseen ja inhimilliseen luonnon yhteyteen ja yhteyteen perustuu se, että me yksinkertaisen kristillisen uskomme mukaisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme kaiken, mitä puhutaan Kristuksen inhimillisen luonnon majesteettisuudesta hänen istuessaan kaikkivaltiaan Jumalan voiman oikealla puolella. Kaikki se olisi turhaa, perätöntä puhetta, jos luonnoilla ei olisi yhtymystä ja yhtyettä Kristuksen persoonassa realiter, teossa ja totuudessa.

Luontojen persoonalliseen yhtymykseen ja yhteyteen perustuu se, että suuresti ylistetty Neitsyt Maria ei synnyttänyt pelkkää ihmistä, vaan sellaisen ihmisen, joka enkelin todistuksen mukaan todella on Korkeimman Jumalan Poika. Jo (Luuk. 1:32) äidinkohdussa hän osoitti jumalallisen majesteettinsa siinä, että neitsyt synnytti hänet neitsyyttänsä menettämättä. Maria on todella Jumalan äiti, mutta on silti säilynyt neitsyenä. 81

Luontojen yhtymys ja yhteys olivat myös kaikkien Kristuksen ihmetekojen edellytyksenä. Kristus ilmaisi siten jumalallisen majesteettinsa mielensä mukaan, milloin ja miten tahtoi, ei vasta ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen, vaan jo alennuksen tilassa. Niin tapahtui (Joh. 2:1-11) Galilean Kaanan häissä, samoin temppelissä, jossa Jeesus kaksitoistavuotiaana (Luuk. 2:41-52) oli oppineiden parissa, puutarhassa, jossa yksi sana kaatoi (Joh. 18:6) viholliset maahan, sekä kuolemassa, joka ei ollut tavallisen ihmisen kuolema vaan jolla ja jossa voitettiin synti, kuolema, Perkele, helvetti ja ikuinen kadotus. Tähän ei inhimillinen luonto olisi pystynyt, ellei se olisi yhtynyt persoonalliseen yhteyteen jumalallisen luonnon kanssa.

Samasta syystä ihmisluonto on kuolleista nousemisen jälkeen korotettu korkeammalle kuin mikään luotu taivaassa ja maan päällä. Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että Kristus on kyllä täysin vapautunut orjan muodosta, mutta ihmisluonnosta hän ei ole luopunut, vaan se on hänellä iankaikkisesti. Myös omaksumassaan ihmisluonnossa Kristus on asetettu täydellisesti omistamaan jumalallinen majesteetti ja käyttämään sitä. Tosin tämä majesteetti kuului hänelle jo äidin kohdussa, aina sikiämisestä saakka, mutta hän "tyhjensi itsensä" siitä, kuten (Fil. 2:7) apostoli sanoo. Tohtori Luther selittää 82 sen merkitsevän, että Kristus alentumisen tilassa ollessaan salasi valtansa ja käytti sitä vain joskus, milloin halusi. Mutta nyt hän ei ole vain taivaassa, niin kuin muut pyhät, vaan apostolin todistuksen mukaan (Ef. 4:10) hän on astunut kaikkia taivaita ylemmäksi. Hän täyttää totisesti kaiken, on läsnä kaikkialla ja hallitsee ei ainoastaan (Ps. 8:2,7) Jumalana vaan myös ihmisenä. Hänen valtansa ulottuu merestä (Ps. 93:1 ss.) mereen ja maan äärestä toiseen, niin kuin profeetat ennustavat ja (Sak. 9:10) apostolit todistavat. Kaikkialla hän on vaikuttanut apostolien (Mark. 16:20) mukaan ja vahvistanut heidän sanansa sitä seuraavien merkkien avulla. Ei se ollut maallista vaikuttamista vaan, niin kuin tohtori Luther sanoo, 83 Jumalan oikean käden työtä. "Jumalan oikealla puolella" ei tarkoita taivaallista paikkaa, kuten sakramentin halveksijat väittävät ilman yhtäkään raamatullista perustetta. Jumalan "oikea käsi" on Jumalan kaikkivaltias voima. Se täyttää taivaat ja maan. Sitä voimaa käyttämään Kristus on asetettu ihmisenä realiter, teossa ja totuudessa, sine confusione et exaequatione naturarum, luontojen sekoittumatta ja yhdenvertaistumatta, mitä olemukseen ja sen ominaisuuksiin tulee. Tällä saamallaan voimalla hän kykenee olemaan ja todella on läsnä pyhässä ehtoollisessa, jolle hän ohjaa meitä sanallaan. Hän on läsnä ruumiissaan ja veressään testamenttinsa sanan voimasta. Kukaan muu ihminen ei siihen kykenisi, sillä kukaan ei ole samalla tavalla yhdistynyt jumalallisen luonnon kanssa, ketään ei ole asetettu sellaiseen jumalalliseen kaikkivaltiuteen, majesteettiin ja voimaan. Ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, Marian pojassa, on tapahtunut kummankin luonnon persoonallinen yhtymys. Jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat hänessä persoonallisesti yhtyneet, niin että "hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti" Kol. 2:9. Persoonallisen yhtymyksen tuloksena luontojen välillä vallitsee sellainen ylevä, syvällinen ja sanoin lausumaton yhteys, että pyhän Pietarin (1 Piet. 1:12) todistuksen mukaan enkelitkin ihmettelevät sitä ja halajavat siihen katsahtaa. Kaikkea tätä aiomme vähän myöhemmin selvittää kohta kohdalta ja hieman monisanaisemmin.

Tähän mennessä on selvitetty käsitettä unio personalis. Se tarkoittaa, että jumalallinen ja inhimillinen luonto yhtyvät toisiinsa Kristuksen persoonassa, niin että niillä on olemuksellinen keskinäinen yhteys, ei vain nimellisesti vaan teossa ja totuudessa, kuitenkin siten, että mitään sekoittumista tai yhdenvertaistumista ei tapahdu. Tältä perustalta nousee oppi nimeltä communicatio idiomatum, luonnoille kuuluvien ominaisuuksien todellinen yhteys. Sitä on käsiteltävä seuraavaksi.

Epäilemättä pitää paikkansa lause: propria non egrediuntur sua subiecta. Se tarkoittaa, että jokainen luonto säilyttää olemukselliset ominaisuutensa. Näitä ei siis voi siirtää luonnosta toiseen niin kuin vettä voi kantaa astiasta toiseen. Mistään ominaisuuksien yhteydestä ei siis voisi olla kysymystäkään, ellei mainittu luontojen yhtymys eli yhteys Kristuksen persoonassa olisi todellinen. Tämä opinkohta on Pyhää Kolminaisuutta koskevan jälkeen suurin salaisuus, mitä taivaassa ja maan päällä on. Paavali sanoo: "Tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: se että Jumala on ilmestynyt lihassa" 1 Tim. 3:16. Apostoli Pietari todistaa selvin sanoin, että mekin, joissa Kristus vain armosta asuu, sen ylevän salaisuuden vuoksi tulemme Kristuksessa (2 Piet. 1:4) "jumalallisesta luonnosta osallisiksi". Kuinka ihmeellinen onkaan silloin se yhteys jumalalliseen luontoon, josta apostoli sanoo: (Kol. 2:9) "Kristuksessa asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti." Sehän merkitsee, että Jumala ja ihminen ovat yksi ainoa persoona.

On perin tärkeää, että oppia kummankin luonnon ominaisuuksien yhteydestä (de communicatione idiomatum) käsitellään ja selvitetään täsmällisesti eritellen. Kristuksen persoonaa sekä sen luontoja ja ominaisuuksia koskevat lausumat (propositiones vel praedicationes) ovat nimittäin eriluonteisia. Jos niitä ei käytetä täsmällisesti, opetuksesta tulee sekavaa ja yksinkertainen lukija joutuu helposti harhaan. Nyt alkavaa esitystä on siis syytä seurata erittäin huolellisesti. Selvyyden vuoksi keskitymme kolmeen pääkohtaan.

Ensiksi. Kristuksella on kaksi eri luontoa olemuksineen ja ominaisuuksineen, ja ne pysyvät muuttumattomina ja sekoittumattomina. Molemmat luonnot yhdessä muodostavat kuitenkin yhden ainoan persoonan. Tästä syystä yhden luonnon ominaisuudet eivät kuulu yksinomaan sille luonnolle, vaan koko persoonalle, joka on sekä Jumala että ihminen, sanottakoon häntä sitten Jumalaksi tai ihmiseksi.

In hoc genere, tätä ilmaisutapaa käytettäessä, ei persoonalle kuulumisesta kuitenkaan seuraa, että sama seikka kuuluisi kummankin luonnon ominaisuuksiin, vaan aina on selvästi sanottava, kumman luonnon myötä jokin ominaisuus kuuluu persoonalle. Niinpä Jumalan Poika on "lihan puolesta syntynyt Daavidin siemenestä" (Room. 1:3). "Kristus kuoletettiin lihassa" ja "on kärsinyt lihassa" (1 Piet. 3:18;1 Piet. 4:1).

Salaiset ja julkiset sakramentin halveksijat osaavat kuitenkin piilottaa turmiollisen harhaoppinsa näiden sanojen alle: "Se mikä on ominaista yhdelle luonnolle, kuuluu koko persoonalle." He puhuvat kyllä koko persoonasta, mutta tarkoittavat silti vain toista luontoa. He sulkevat kokonaan pois toisen luonnon esimerkiksi siten, että muka ainoastaan inhimillinen luonto on kärsinyt meidän puolestamme. Tahdomme nyt esittää tohtori Lutherin omat sanat Zwinglin alloiosis-käsitteestä, jotta Jumalan kirkko mahdollisimman hyvin varjeltuisi siltä harhaopilta. Luther kirjoittaa Suuressa tunnustuksessaan pyhästä ehtoollisesta seuraavasti: 84

"Nimitystä alloiosis Zwingli käyttää siitä, että Kristuksen jumaluudesta sanotaan jotakin, mikä kuuluukin hänen ihmisyyteensä - tai päinvastoin. Kun esimerkiksi sanotaan: 'Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?' Luuk. 24, Zwingli sujauttaa 'Kristuksen' tilalle 'inhimillisen luonnon'. Varo, varo alloiosista! Se on Perkeleen naamari, sanon minä. Se kyllä keittää lopulta kokoon sellaisen kristuksen, jonka mukaan minä en tahdo kristityn nimeä kantaa: Kristus ei muka ole muuta eikä kärsimisellään ja koko elämällään saa muuta aikaan kuin kuka tahansa pyhä ihminen. Jos näet suostun uskomaan, että minun puolestani on kärsinyt ainoastaan inhimillinen luonto, on minulla siinäkin vapahtaja: itse hän on vapahtajan tarpeessa! En todellakaan pysty sanomaan, mihin Perkele alloiosiksellaan pyrkii."

Vähän alempana: "Alloioskiksen isoäiti on rouva Järki, se vanha noita-akka. Jos se sanoo: 'Eihän jumaluus voi kärsiä eikä kuolla', sinun tulee vastata: 'Puhut aivan totta. Koska jumaluus ja ihmisyys Kristuksessa kuitenkin muodostavat yhden persoonan, johtuu Raamatun mukaan persoonallisesta ykseydestä, että kaikki, mikä tapahtuu inhimilliselle luonnolle, tapahtuu jumalallisellekin ja päinvastoin.' Näin todella on. Sinun täytyy myöntää, että tämä persoona - Kristus - kärsii ja kuolee. Mutta kun persoona on tosi Jumala, on oikein sanoa, että Jumalan Poika kärsii. Sillä vaikka niin sanoakseni osa ei kärsikään, nimittäin jumaluus, kärsii kuitenkin se persoona, joka on Jumala, nimittäin toiselta osaltaan, ihmisyyden puolesta. Totuus on, että Jumalan Poika on ristiinnaulittu meidän puolestamme, siis sama persoona, joka on Jumala. Juuri se sama persoona, toistan vielä kerran, on ihmisenä ristiinnaulittu."

Ja vielä alempana: "Jos Zwinglin opettama alloiosis pätee, silloin Kristuksen on pakko olla kaksi eri persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Zwinglihän panee kärsimyksestä puhuvat lauselmat koskemaan yksistään inhimillistä luontoa ja väittää, ettei niillä ole mitään tekemistä jumaluuden kanssa. Jos teot jaetaan kahteen eri ryhmään, on persoonakin jaettava kahtia, sillä sekä tekeminen että kärsiminen ovat persoonan asia, ei luontojen. Persoonahan kaiken tekee ja kärsii, milloin toisen, milloin toisen luonnon puolesta. Oppineet sen kyllä tietävä varsin hyvin. Juuri siksi me olemme siinä vakaumuksessa, että Herramme Kristus on Jumala ja ihminen yhtenä persoonana, niin että luontoja ei sekoiteta eikä persoonaa jaeta osiin (non confundendo naturas nec dividendo personam)."

Teoksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkoista tohtori Luther kirjoittaa: 85 "Meidän kristittyjen tulee tietää, että jos Jumala ei ole painona toisessa vaakakupissa, me kuppeinemme kyllä painumme pohjaan saakka. Tarkoitan, että me olemme tuhon omat, jos puolestamme on kuollut vain ihminen, ei Jumala. Mutta jos toisessa vaakakupissa on 'Jumalan kuolema' ja 'Jumala kuolleena', silloin se painuu alas ja me lennähdämme ylös, kun kuppimme olisi tyhjä. Jumala pääsee sitten kyllä ylös takaisin, hän kyllä pääsee poiskin vaakakupistaan. Mutta vaakakuppiin hän ei olisi voinut istuutua, ellei hän olisi tullut kaltaiseksemme ihmiseksi, niin että voidaan puhua Jumalan kuolleena olemisesta, Jumalan piinasta, Jumalan verestä ja Jumalan kuolemasta. Omassa luonnossaan Jumala ei voi kuolla. Mutta nytpä Jumala ja ihminen ovat yhtyneet yhdeksi persoonaksi, niin että meillä on täysi oikeus puhua Jumalan kuolemasta silloin kun se ihminen kuolee, joka on Jumalan kanssa yhtä eli yksi persoona."

On siis aivan ilmeisesti väärin sanoa tai kirjoittaa, että sellaiset sanonnat kuin "Jumala on kärsinyt" ja "Jumala on kuollut" ovat pelkkiä sanoja (praedicatio verbalis) eikä täyttä totta. Yksinkertainen kristillinen uskomme todistaa, että ihmiseksi tullut Jumalan Poika on kärsinyt ja kuollut puolestamme ja lunastanut meidät verellään.

Toiseksi. Kun Kristus hoitaa virkaansa, ei hänen persoonansa toimi eikä vaikuta vain yhdessä luonnossa, ei vain yhden luonnon myötä, kautta tai mukaisesti, vaan kummassakin luonnossaan, kummankin luontonsa myötä ja kautta. Khalkedonin kirkolliskokous ilmaisi asian niin, että toinen luonto vaikuttaa toisen yhteydessä kaiken mikä on kummallekin ominaista. Kristus on siis välimiehemme, lunastajamme, kuninkaamme, ylipappimme, päämme, paimenemme jne. kummankin luontonsa puolesta, ei ainoastaan toisen, joko jumalallisen tai inhimillisen. Tätä oppia on toisaalla käsitelty perusteellisemmin.

Kolmanneksi. Eri kysymys on, onko luonnoilla Kristuksessa persoonaksi yhtyneinä ainoastaan luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa; yllä on jo todettu, että ne säilyttävät mainitut ominaisuudet. Sitä kysymystä on käsiteltävä erikseen.

Koska Jumalassa ei tapahdu muutosta (Jaak. 1:17), ei myöskään Kristuksen jumalallinen luonto ole ihmiseksi tulemisessa muuttunut. Sen olemuksesta ja ominaisuuksista ei ole mitään hävinnyt eikä niihin ole tullut mitään lisää. Ihmiseksitulo ei ole vähentänyt eikä lisännyt jumalallista luontoa sinänsä.

Toisin on omaksutut ihmisluonnon laita. Tosin muutamat ovat väittäneet, että Kristuksen persoonassa oleva ihmisluonto omistaa jumaluuteen yhtyneenäkin ainoastaan ne luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuudet, (Hepr. 2:17) joilta hän on kaikessa veljiensä kaltainen. Heidän mielestään ei Kristuksen inhimillisen luonnon ominaisuuksiin saa eikä voi lukea mitään, mikä poikkeaa ihmisluonnon tavallisista ominaisuuksista tai ylittää ne, vaikka Raamattu niin todistaakin. Sellainen käsitys on kuitenkin petollinen ja väärä. Jumalan sana osoittaa tämän niin selvästi, että heidän omat liittolaisensakin nykyään torjuvat ja hylkäävät heidän harhaoppinsa.

Pyhä Raamattu ja sen perusteella vanhan kirkon opettajat todistavat, että Kristuksen ihmisluonto on persoonallisesti yhtynyt hänen jumalalliseen luontoonsa siten, että se on luovuttuaan orjan muodosta ja alennuksen tilasta kirkastettuna korotettu Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella. Tällöin se on luonnollisten, olemuksensa kuuluvien, pysyvien ominaisuuksiensa lisäksi saanut erityisiä, korkeita, suuria, yliluonnollisia, tutkimattomia, sanoin lausumattomia, taivaallisia etuuksia (praerogativae): majesteetin, kirkkauden, voiman ja vallan ylitse kaiken, (Ef. 1:21) mitä voidaan mainita tässä ja vielä tulevassakin maailmassa. Kristuksen ihmisluontoakin tarvitaan hänen virkansa toimintoihin sen ominaislaadun mukaisesti. Sen vaikutusvoima (efficacia) ei kuitenkaan rajoitu sen luonnollisiin, olemuksellisiin ominaisuuksiin ja niiden vaikutusalueeseen. Vaikutusvoima perustuu pääasiassa siihen majesteettiin, kirkkauteen, voimaan ja valtaan, jonka se on saanut persoonallisessa yhtymyksessä, kirkastamisessa ja korotuksessa.

Tätä tuskin vastustajatkaan uskaltavat enää kieltää. Silti he esittävät sen tapaisia vastaväitteitä, että Kristuksen ihmisluonto on ainoastaan varustettu ja kaunistettu samanlaisilla lahjoilla kuin pyhien ihmistenkin luonto, siis luoduilla lahjoilla (finitae qualitates). Omien ajatustensa ja todistelujensa (argumentationes) perusteella he muka kykenevät mittaamaan ja laskemaan, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta Kristuksen inhimilliselle luonnolle sen lakkaamatta olemasta oma itsensä.

Paras, varmin ja turvallisin tapa ratkaista tämä kiistakysymys perustuu siihen, että Herra Jeesus Kristus tietää itse parhaiten ja oikeimmin, mitä Kristus on omaksumansa ihmisluonnon puolesta saanut persoonallisessa yhtymyksessä, kirkastamisessa ja korotuksessa. Hän tietää senkin, mikä on hänen omaksumalleen inhimilliselle luonnolle mahdollista luonnolle itselleen kuuluvien ominaisuuksien lisäksi, luonnon silti lakkaamatta olemasta oma itsensä. Kristus taas on sanassaan ilmoittanut tästä kaikesta niin paljon, kuin meidän on siitä tarpeen tietää tämän elämän aikana. Jos nyt Raamattu tässä kysymyksessä selvästi ja lujasti todistaa jotakin, meidän on se yksinkertaisesti pidettävä totena. Emme siis saa ruveta väittämään, ettei tämä tai tuo ole Kristuksessa olevalle ihmisluonnolle mahdollista.

Totta sekin on, kun sanotaan, että Kristuksen ihmisluonto sellaisenaan omistaa ne luodut lahjat, jotka sille on annettu ja joista se on tehty osalliseksi. Mutta ne eivät ole vielä ollenkaan sama asia kuin se majesteetti, jonka Raamattu ja sen perusteella vanhan kirkon isät sanovat kuuluvan Kristuksen omaksumalle inhimilliselle luonnolle.

Eläväksi tekeminen, kaiken tuomio- ja muun vallan omistaminen taivaassa ja maan päällä, kaiken hallussaan pitäminen, kaiken alistaminen, synneistä puhdistaminen jne. eivät ole mitään "luotuja lahjoja" vaan äärettömiä, yksin Jumalalle kuuluvia asioita. Raamatun sanan mukaan kaikki tämä on kuitenkin annettu ja uskottu Kristuksen, ihmisen huostaan: Joh. 5:21, 27; Joh. 6:39 s. Matt. 28:18; Dan. 7:14; Joh. 3:31, 35; Joh. 13:3; Matt. 11:27; Ef. 1:22; Hepr. 2:8; 1 Kor. 15:27; Joh. 1:3, 10, 51.

Seuraavat kolme vahvaa, kumoamatonta argumenttia eli perustetta todistavat, että tätä huostaan antamista ei ole ajateltava ainoastaan persoonaan kuuluvaa jumalallista luontoa tarkoittavaksi, siis sanontana (per phrasin aut modum loquendi). Kyllä se tarkoittaa Kristuksen omaksumaa inhimillistä luontoa.

1. Koko vanha oikeauskoinen kirkko piti kiinni säännöstä: Jos Raamattu todistaa, että Kristus on saanut jotakin tässä ajassa, se ei tarkoita hänen jumalallista luontoaan. Jumaluuden puolesta hän oli omistanut kaiken jo ikuisuudesta asti. Raamattu kertoo hänen persoonansa ajassa saaneen jotakin nimenomaan omaksuttua ihmisluontoa ajatellen (ratione et respedtu humanae naturae).

2. Raamattu todistaa selvästi, että valta tehdä eläväksi ja tuomita on annettu Kristukselle sen tähden, että hän on Ihmisen Poika, lihaa ja verta. Joh. 5:21 ss.;Joh. 6:39 s.

3. Raamattu ei puhu yleisesti inhimillisesti luonnosta, kun se sanoo: "Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikista synneistä" 1 Joh. 1:7. Johannes ei tarkoita ainoastaan kertakaikkista ristillä hankittua ansiota vaan puhuu tässä siitä, että meitä ei vanhurskauttamisessa puhdista pelkkä Kristuksen jumalallinen luonto vaan myös hänen verensä. Veri puhdistaa meidät kaikista synneistä todellisesti (per modum efficaciae). Joh. 6:48-58 sanoo niin ikään elämää antavaksi ruuaksi Kristuksen lihaa. Efesoksen kirkolliskokous onkin siitä päätellyt, että Kristuksen lihalla on voima tehdä eläväksi. Meikäläisten teoksissa esitetään tästä opinkohdasta lukuisia ihania todisteita, jotka on poimittu vanhan oikeauskoisen kirkon perinteestä.

Meidän on siis välttämättä uskottava, että Kristus on saanut sen voiman ihmisenä eli että se on annettu ja uskottu Kristuksen omaksuman inhimillisen luonnon huostaan, koskapa Raamattu niin opettaa. Mutta luonnot ovat, kuten sanottu, yhtyneet Kristuksessa siten, että ne eivät ole sekoittuneet keskenään eikä toinen ole muuttunut toiseksi. Kumpikin luonto säilyttää luonnolliset, olemukseen kuuluvat ominaisuutensa, niin ettei toisen ominaisuuksista ikinä tule toisen ominaisuuksia. Tämä oppi on myös oikealla tavalla selvitettävä, ja sitä on varjeltava tarkoin kaikilta harhaoppisilta tulkinnoilta.

Me emme esitä mitään uutta, omaperäistä oppia vaan omaksumme ja toistamme niitä selityksiä, joita vanha oikeauskoinen kirkko on tästä asiasta antanut Pyhään Raamattuun vankasti nojautuen. Jumalallinen voima, elämä, valta, majesteetti ja kirkkaus on annettu Kristuksen omaksumalle inhimilliselle luonnolle. Tätä ei saa sekoittaa siihen, että Isä on ikuisuudessa antanut Pojalleen osallisuuden olemukseensa ja kaikkiin jumalallisiin ominaisuuksiinsa, niin että Kristus jumalallisen luontonsa puolesta on samaa olemusta kuin Isä ja Jumalan vertainen. Kristus on näet ainoastaan jumalallisen luonnon kannalta Isän vertainen, omaksumansa inhimillisen luonnon kannalta hän on Jumalaa, Isää alempi. Tästä seuraa eittämättä, että me emme väitä Kristuksessa tapahtuvan luontojen sekoittumista, samanvertaistumista emmekä kaventumista (confusio, exaequatio, abolitio). Esimerkiksi voima tehdä eläväksi kuuluu Kristuksen lihalle, mutta ei olemuksellisena ominaisuutena niin kuin se kuuluu hänen jumalalliseen luontoonsa.

Puheena oleva kommunikaatio eli osallisuuden antaminen ei tarkoita myöskään jumalallisen luonnon ominaisuuksien luonnollista eli olemuksellista vuodattamista inhimilliseen luontoon, niin että Kristuksen ihmisyys omistaisi ne sinänsä, erillään jumaluudesta. Siinä ei Kristuksen inhimillinen luonto ole myöskään luopunut luonnollisista, olemuksellisista ominaisuuksistaan, niin että se olisi joko muuttunut jumaluudeksi tai sinänsä tullut saamiensa ominaisuuksien perusteella jumaluuden vertaiseksi. Ei tarkoiteta sitäkään, että kummankin luonnon luonnolliset, olemukselliset ominaisuudet ja vaikutukset nyt olisivat samoja tai edes samanvertaisia. Kaikki sellaiset harhaopithan on vanhan kirkon tunnustetuissa kirkolliskokouksissa hylätty ja tuomittu. Nullo enim modo vel facienda vel admittenda est aut conversio aut confusio aut exaequatio sive naturarum in Christo sive essentialium proprietatum. Se merkitsee: Ei ole missään tapauksessa edustettava eikä hyväksyttävä sellaista käsitystä, että Kristuksen luonnot tai niiden olemukselliset ominaisuudet olisivat vaihdettavissa tai sekoitettavissa toisiinsa tai että niitä olisi pidettävä samanvertaisina.

Käsitteitä realis communicatio, realiter communicari (todellinen osalliseksi tekeminen ja yhteys) ei milloinkaan pidä sekoittaa käsitteisiin physica communicatio vel essentialis transfusio (olemuksellinen, luonnonomainen yhteys tai vuodattaminen, jossa eri luonnot sekoittuvat yhdeksi olemukseltaan ja sen oleellisilta ominaisuuksilta), kuten muutamat ovat kavalasti ja ilkeämielisesti vastoin omaatuntoaan tehneet saadakseen siten puhtaan opin näyttämään epäilyttävältä. Realis communicatio on ymmärrettävä verbalis communicatio vastakohdaksi; edellistä sanontaa käyttämällä olemme vastustaneet sellaisten ihmisen oppia, jotka sanovat että kyseessä on vain phrasis et modus loquendi, pelkkä sanonta, titteli ja nimitys. Tätä verbaalista kommunikaatiota he ovat korostaneet siinä määrin, etteivät ole halunneet tietääkään mistään muusta yhteydestä. Selvittääksemme Kristuksen majesteettia totuudenmukaisesti olemme puhuneet reaalisesta kommunikaatiosta. Näin olemme tahtoneet saada selväksi, että luontojen yhteys on jotakin todellista mutta ei millään muotoa niiden ja niiden olemuksellisten ominaisuuksien sekoittumista.

Yhdessä vanhan oikeauskoisen kirkon kanssa me uskomme ja opetamme Pyhän Raamatun pohjalta laaditun selvityksen mukaisesti, että inhimillinen luonto on Kristuksessa tullut osalliseksi majesteetista persoonallisessa yhtymyksessä. Koska Kristuksessa asuu jumaluuden koko täyteys (Kol. 2:9) - ei niin kuin muissa pyhissä ihmisissä tai enkeleissä vaan - ruumiillisesti, omassa ruumiissaan, jumaluus loistaa omaksumassaan inhimillisessä luonnossa kaikessa majesteettisuudessaan, voimassaan, kirkkaudessaan ja vaikuttavuudessaan tahtonsa mukaan eli milloin ja miten tahtoo. Inhimillisessä luonnossaan, sen myötä ja kautta Kristus todistaa, osoittaa ja toteuttaa jumalallista voimaansa, kirkkauttaan ja vaikutustaan niin kuin sielu ruumissa tai tuli hehkuvassa raudassa. Koko vanha kirkko on selventänyt tätä oppia tämäntapaisilla vertauksilla, niin kuin aikaisemmin olemme todenneet. Alentumisen aikana majesteettisuus pysyi salattuna, mutta nyt, kun Kristus on luopunut orjan muodosta, se loistaa täydellisenä, väkevänä ja julkisena kaikille taivaan ja maan pyhille. Iankaikkisessa elämässä mekin saamme katsella hänen kirkkauttaan kasvoista kasvoihin (Joh. 17:24 1 Kor. 13:12)

Kristuksella on siis muuttumatta ainutlaatuinen jumalallinen kaikkivaltius, voima, majesteetti ja kirkkaus, se joka on yksinomaan jumalalliselle luonnolle ominainen. Se loistaa, näkyy ja ilmenee täydellisenä, mutta vain milloin tahtoo, Kristuksen omaksumassa, sitten korotetussa luonnossa, sen myötä ja kautta. Ei hehkuvalla raudalla ole kahdenlaista valaisemisen ja polttamisen kykyä, vaan valaisemis- ja polttamiskyky ovat yksin tulen ominaisuuksia. Mutta rautaan yhtyneenä tuli näyttää ja osoittaa valaisemis- ja polttamiskykynsä hehkuvassa raudassa, sen myötä ja välityksellä. Niinpä on hehkuvalla raudallakin yhtymyksen johdosta kyky valaista ja polttaa. Silti eivät tulen ja raudan luonnolliset ominaisuudet ja olemus ole muuttuneet miksikään.

Sanotun perusteella me ymmärrämme ne Raamatun kohdat, jotka todistavat, että inhimillinen luonto on Kristuksessa korotettu jumalalliseen valtaan. Jumalan Pojan jumalalliselle luonnolle ominainen majesteettisuus ei Ihmisen Pojan persoonassa kuulu pelkästään hänen jumalalliselle luonnolleen. Majesteettisuus ei myöskään kuulu Kristuksen inhimilliseen luontoon ainoastaan siten, että hänen inhimillinen luontonsa olisi yhteydessä siihen vain nimellisesti (per phrasin et modum loquendi), ei todellisesti, eli että kyseessä olisi vain sanonta, ei itse asia.

Jumalan olemus on henkinen ja jakamaton, ja siksi hän on kaikkialla, kaikissa luoduissa. Missä hän sitten onkin, siellä hän on kaikessa majesteettisuudessaan. Erityisesti tämä koskee uskovia ja pyhiä, joissa hän asuu. Voitaisiin siis täydellä syyllä sanoa, että koko luomakunnassa, missä Jumala on, ja erityisesti uskovissa pyhissä, joissa Jumala asuu, jumaluuden koko (Kol. 2:9; 2.3) täyteys asuu ruumiillisena; kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat siellä kätkettyinä. Voitaisiin myös sanoa, että uskoville annetaan kaikki valta taivaassa ja maan päällä, sillä heille annetaan Pyhä Henki, jolla on kaikki valta. Kaikki tämä olisi seurauksena, jos ei tehtäisi eroa Kristuksen inhimillisen luonnon ja muiden pyhien ihmisten välillä eli jos Kristukselta riistettäisiin hänen majesteettisuutensa, jonka hän ihmisenä eli ihmisluonnossaan on saanut poikkeuksellisessa, kaikki luodut olennot ohittavassa määrin.

Mutta yksikään muu luotu olento ei voi eikä saa sanoa: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Näin ei sano kukaan ihminen eikä enkeli. On totta, että Jumala on pyhissä jumaluutensa koko täyteydessä, koska hän ei sitä ilman voi ollakaan. Mutta se ei asu heissä ruumiillisesti eikä ole heissä yhtynyt ihmisyyden kanssa yhdeksi persoonaksi niin kuin Kristuksessa. Persoonallisesta yhtymyksestä johtuu, että Kristus ihmisenäkin sanoo: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä" Matt. 28:18. Samoin on ymmärrettävä seuraavat kohdat. Joh. 13:3: "Kun Kristus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen käsiinsä...". Kol. 2:9: "Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti." (Ps. 8:6) "Kirkkaudella ja kunnialla sinä hänet seppelöitsit ja sinä panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkojensa alle." "Asettaessaan kaikki hänen valtansa alle hän ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta" Hepr. 2:7-10. "Tietenkään ei ole alistettu se, joka on alistanut kaiken hänen allensa" 1 Kor. 15:27.

Me emme suinkaan usko, opeta emmekä tunnusta, että Jumalan majesteettisuus kaikkine ominaisuuksineen olisi sillä tavoin vuodatettu Kristuksen inhimilliseen luontoon, että jumalallinen luonto siitä olisi menettänyt voimaansa tai luovuttanut pois jotakin omastaan. Emme myöskään opeta, että hänessä oleva ihmisluonto sinänsä omassa substanssissaan ja olemuksessaan, erillään Jumalan Pojan luonnosta ja olemuksesta, olisi saanut yhdenvertaisen majesteettisuuden kuin jumaluudella on. Tähän ei sovellu kuva, jossa mukaan vettä, viiniä tai öljyä kaadetaan astiasta toiseen. Ihmisluonnossa, yhtä vähän kuin missään muussakaan luontokappaleessa taivaassa ja maan päällä ei sillä tavoin ole tilaa Jumalan kaikkivaltiudelle, että ihmisluonto sinänsä voisi tulla kaikkivaltiaaksi tai omistaa kaikkivaltiuteen kuuluvia ominaisuuksia. Jos muuta väitetään, kielletään se, että Kristuksella oli inhimillinen luonto, ja luullaan sen tyystin muuttuneen jumaluudeksi. Se taas on vastoin kristillistä uskoamme sekä kaikkien profeettojen ja apostolien opetusta.

Me sen sijaan uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Isä Jumala on ihmisluonnon omaksuneelle rakkaalle Pojalleen, Kristukselle, antanut Henkensä, mutta ei "mitalla" niin kuin muut pyhät (Joh. 3:34) ovat saaneet Hengen lahjoja. Tätä tarkoittaa hänen nimensä Messias, Voideltu. Jumaluuden kannalta hän on nimittäin samaa olemusta kuin Pyhä Henki. Ihmisluonnon omaksuneen Herran Kristuksen päällä taas lepää "viisauden ja ymmärryksen Henki, (Jes. 11:2,Jes. 61:1) neuvon, voiman ja tiedon Henki". Siitä ei kuitenkaan seuraa, että hän, ihminen kun on, tietäisi ja saisi aikaan vain jotakin rajallista. Kun Pyhä Henki muissa pyhissä vaikuttaa yksinomaan "luotuja lahjoja", heidän näin saamansa tiedot ja kyvyt ovat rajallisia. Koska Kristus kuitenkin jumaluutensa puolesta on Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ja koska Pyhä Henki lähtee hänestä niin kuin Isästäkin - onhan Pyhä Henki hänen ja Isän omana Henkenä ikuisesti Jumalan Pojasta erottamaton -, on Hengen koko täyteys persoonallisessa yhtymyksessä annettu (Room. 1:3) sille "Kristukselle lihan puolesta", joka on persoonallisesti yhtynyt Jumalan Poikaan. Näin isät opettavat. Vapaasta tahdostaan ja kaikella voimallaan Henki vaikuttaa Kristuksen ihmisyydessä, sen myötä ja välityksellä. Ei siis ole niin, että Kristus ihmisenä tietäisi ja kykenisi tekemään vain jotakin ja olisi muissa suhteissa tietämätön ja kyvytön. Kyllä hän tietää kaiken ja pystyy saamaan aikaan mitä tahansa. Onhan Isä vuodattanut häneen viisauden ja voiman Hengen ilman mittaa ja määrää. Persoonallisessa yhtymyksessä hän on ihmisenäkin todella saanut kaiken tiedon ja vallan. Tässä mielessä häneen on kätketty kaikki viisauden aarteet, hänelle on annettu (Hepr. 1:3) kaikki valta ja hänen on annettu istua Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella.

Historiasta tiedämme, että keisari Valensin aikaan ilmaantui areiolaisten keskuuteen erityinen lahko, ns. agnoeetit. Nimensä, joka merkitsee 'tiedottomat', he saivat siitä käsityksestään, että Poika, joka on Isän Sana, tosin tietää kaiken, mutta hänen omaksumansa ihmisluonto on paljosta tietämätön. Heitä vastaan on mm. Gregorius Suuri kirjoittanut.

Jumalallisen ja inhimillisen luonnon Kristuksen persoonassa toteutuvan todellisen persoonallisen yhtymyksen ja siihen perustuvan yhteyden vuoksi lausutaan lihaa ja verta olevasta Kristuksesta sellaista, mikä ei voi koskea hänen lihaansa sellaisenaan, kun sitä ajatellaan lihan luonnon ja olemuksen kannalta, puheena olevasta yhtymyksestä riippumatta: Kristuksen liha on eläväksi tekevä tosi ruoka ja hänen verensä eläväksi tekevä tosi juoma. (Joh. 6:53 ss.) Juuri näin todistavat Efesoksen kirkolliskokouksen kaksisataa isää: Kristuksen liha on eläväksi tekevää lihaa (carnem Christi esse vivificam seu vivificatricem). Ainoana kaikista ihmisistä taivaassa ja maan päällä Kristus voi siis totta puhuen lausua: "Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä" Matt. 18:20 sekä: "Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti" Matt. 28:20.

Näitä todistuksia me emme tulkitse siten, että ne tarkoittaisivat pelkästään Kristuksen jumaluuden läsnäoloa kristillisessä kirkossa ja seurakunnassa, eivät ensinkään Kristuksen ihmisyyden läsnäoloa. Olisivathan sitten Pietari, Paavali ja kaikki taivaan pyhät samalla tavoin meidän keskellämme täällä maailmassa, koska kaikkialla läsnäoleva jumaluus asuu heissä. Kuitenkin Pyhä Raamattu todistaa siten ainoastaan Kristuksen läsnäolosta, ei kenenkään muun ihmisen. Meidän vakaumuksemme mukaan nämä sanat tekevät selväksi, millainen on Kristus-ihmisen majesteetti, se jonka Kristus ihmisenä on saanut Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella. Siihen kuuluu, että hän myös omaksumassaan ihmisluonnossa voi olla ja on läsnä, missä tahtoo. Erityisesti hän on maan päällä olevassa kirkossaan ja seurakunnassaan läsnä välimiehenä, päänä, kuninkaana ja ylipappina. Läsnä ei ole puolet Kristuksesta vaan Kristuksen koko persoona, jonka muodostavat kumpikin luonto yhdessä, sekä jumalallinen että inhimillinen. Läsnä ei ole ainoastaan hänen jumaluutensa vaan myös hänen omaksumansa ihmisluonto, (Ef. 5:30) jonka puolesta hän on meidän veljemme ja me lihaa hänen lihastaan, luuta hänen luustaan. Kaiken tämä varmaksi vakuudeksi hän on asettanut pyhän ehtoollisensa. Siitä havaitaan, että hän tahtoo olla luomassa sekä asua ja väkevästi vaikuttaa meissä myös siinä luonnossa, jonka omistajana hänellä on liha ja veri.

Samalla lujalla perustalla lepää se, mitä muistossa autuas tohtori Luther on kirjoittanut Kristuksen inhimilliselle luonnolle kuuluvasta majesteettisuudesta. Suuressa tunnustuksessaan ehtoollisesta hän kirjoittaa Kristuksen persoonasta:86 "Koska hän on sellainen ihminen ja koska ei ole olemassa muuta Jumalaa kuin tämä ihminen hän myös kolmannella eli yliluonnollisella tavalla on ja voi olla kaikkialla, missä Jumala on. Kaikki on siis Kristuksen täysin läpitunkemaa, myös hänen ihmisyyttään täynnä, ei tosin ensin mainitulla, konkreettisella ja käsittävällä vaan yliluonnollisella, jumalallisella tavalla.

Pakko sinun on jäädä tunnustamaan: Missä ikinä Kristus on Jumalana, siellä hän on luontonsa mukaisesti jumalallisena persoonana, luonnollisesti ja persoonallisesti. Tämän todistaa oikeaksi hänen sikiämisensä äidin kohdussa. Jos hänen kerran oli määrä olla Jumalan Poika, hänen täytyi omassa luonnossaan ja persoonassaan olla äidin kohdussa ja tulla ihmiseksi. Jos hän nyt on luonnossaan ja persoonassaan, missä sitten onkin, hänen täytyy olla siellä myös ihmisenä. Eihän hänellä ole kahta eri persoonaa, vaan yksi ainoa. Missä se onkin, se on yksi ja jakamaton. Jos sinulla on oikeus sanoa: 'Tässä on Jumala', sinun on samoin sanottava: 'Ihminen Kristus on tässä myös.' Jos voisit näyttää yhdenkin paikan, jossa olisi Jumala mutta ei ihmistä, silloin persoona olisi jakautunut kahtia. Silloinhan voisin täydellä syyllä sanoa: 'Täällä on jumala, joka ei ole ihminen, joa ei vielä koskaan ole tullut ihmiseksi.'

Sellaisesta jumalasta en tahdo tietää mitään. Silloinhan pelkkä paikallisuus pystyisi erottamaan luonnot toisistaan ja jakamaan persoonan kahteen osaan, vaikkeivät edes kuolema ja kaikki perkeleetkään kyenneet niitä erottamaan ja repimään toisistaan irti. Olisi sekin kristus, joka pystyisi vain yhdessä ainoassa paikassa olemaan sekä jumalallinen että inhimillinen persoona. Kaikkialla muualla hänen olisi pakko olla pelkästään erityinen jumalolento, jumalallinen persoona ilman ihmisyyttä. Ei poika! Jos väität, että Jumala on jossakin, sinun on samalla myönnettävä, että ihmisyys on siellä. Niitä et enää saa toisistaan erilleen. Niistä on tullut yksin ainoa persoona, joka ei luovu ihmisyydestään."

Kirjasessaan Daavidin viimeisistä sanoista tohtori Luther kirjoitti vähän ennen kuolemaansa:87 "Toisen syntymänsä jälkeen, kun hän tässä ajassa oli syntynyt ihmiseksi, hän sai myös Jumalan ikuisen vallan, siis ajassa, ei ikuisuudesta saakka. Kristuksen ihmisyys ei näet ole ollut olemassa iankaikkisuudesta asti niin kuin hänen jumaluutensa, vaan meidän ajanlaskumme mukaan Jeesus Marian poika täyttää tänä vuonna 1543 vuotta. Mutta siitä hetkestä lähtien, jona jumaluus ja ihmisyys yhtyivät yhdeksi persoonaksi, on ihminen, Marian poika, kaikkivaltias iankaikkinen Jumala, jonka valta on ikuinen ja joka on luonut ja pitää yllä kaiken. Tämä on totta per communicationem idiomatum, koska ihminen muodostaa jumaluuden kanssa yhden ainoan persoonan ja on siis tosi Jumala. Tästä Kristus puhuu Matt. 11:27: 'Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni' ja Matt. 28:18: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.' - Kenelle 'minulle'? - Nasaretin Jeesukselle, Marian pojalle, ihmiseksi syntyneelle. Ikuisuudesta, ennen ihmiseksi tulemista, se kuului minulle Isästä peräisin olevana; mutta ihmisenä, ihmiseksi tultuani, sain sen tässä ajassa ja pidin sen salassa ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen saakka. Vasta silloin asian oli määrä tulla ilmi ja julki, kuten pyhä Paavali sanoo Room. 1:4: 'Hänet on voimallisesti osoitettu ja todistettu Jumalan Pojaksi.' Johannes käyttää siitä sanaa 'kirkastaa', Joh. 7:39;Joh. 17:10."

Samanlaisia todistuksia löytyy tohtori Lutherin teoksista useita, erityisesti kirjasta Nämä sanat pitävät yhä paikkansa ja Suuresta ehtoollistunnustuksesta.88 Suppeuteen pyrkien me tyydymme tässä opinkohdassa viittaamaan mainittuihin kirjoihin, joissa tarkoin perustellen selvitetään Kristuksen majesteettia, sitä joka hänellä on istuessaan Jumalan oikealla puolella, sekä hänen testamenttiaan. Kuten aikaisemmin on sanottu, sama koskee myös pyhästä ehtoollisesta puhuvaa opinkohtaa.

Pidämme siis vaarallisena harhaoppina sitä, joka riistää majesteettisuuden Kristuksen ihmisyydeltä. Niin viedään kristityiltä heidän paras lohtunsa, nimittäin heidän päänsä, kuninkaansa ja ylipappinsa lupaus olla heidän luonaan ja heissä. Eihän hän ole luvannut olla heidän luonaan paljaassa jumaluudessaan, joka polttaisi meidät kurjat syntiset kuin tuli kuivat korret. Lupauksen antoi se sama ihminen, joka oli puhunut heidän kanssaan, joka oli kokenut kaikki ahdingot omaksumassaan ihmisluonnossa ja joka siis voi sääliä meitäkin, ihmisveljiään. Juuri hän tahtoo olla meidän luonamme kaikissa ahdingoissamme, ei vain Jumalana vaan myös siinä luonnossaan, jossa hän on meidän veljemme ja me lihaa hänen lihastaan.

Niinpä me hylkäämme yksimielisesti suulla ja sydämellä kaikki edellä esitetystä poikkeavat opit Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjojen, puhtaan opin tunnustusten ja myös meidän kristillisen Augsburgin tunnustuksemme vastaisina:

1. Jos joku luulee tai opettaa, että inhimillinen luonto persoonallisen yhtymyksen tähden sekoittuu jumalalliseen tai muuttuu siksi.

2. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen inhimillinen luonto jumaluuden tavoin äärettömänä olemuksena, olemuksensa voimasta ja luontonsa ominaisuuden perusteella on kaikkialla läsnä.

3. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen inhimillinen luonto on substanssiltaan, olemukseltaan tai olemuksellisilta ominaisuuksiltaan eksekvoitunut eli tullut samanvertaiseksi jumalallisen kanssa.

4. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen ihmisyys paikallisesti ulottuu kaikkialle taivaassa ja maan päällä, vaikka sellaista ei pidä väittää jumaluudestakaan. Mutta jumalallisessa kaikkivallassaan Kristus kykenee siinä ruumiissaan, jossa hän istuu Jumalan majesteetin ja voiman oikealla puolella, olemaan läsnä missä ikinä tahtoo. Erityisesti, kun hän on luvannut olla läsnä pyhässä ehtoollisessa, hänen kaikkivaltiutensa ja viisautensa riittää toteuttamaan hänen sanansa, ilman että hänen tosi ihmisluontonsa muuttuisi muuksi tai lakkaisi olemasta oma itsensä.

5. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen pelkkä ihmisluonto ei kärsinyt puolestamme ja lunastanut meidät, Jumalan Pojan ollenkaan ottamatta osaa ihmisluonnon kärsimykseen.

6. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristus on täällä maailmassa luonamme sanaa saarnattaessa ja pyhiä sakramentteja oikein käytettäessä ainoastaan jumaluudessaan, niin ettei tällä Kristuksen läsnäololla ole mitään tekemistä hänen omaksumansa ihmisluonnon kanssa.

7. Jos joku luulee tai opettaa, että Kristuksen omaksuma ihmisluonto vai nimellisesti, ei todellisesti, on yhteydessä Jumalan voimaan, valtaan, viisauteen, majesteettiin ja kirkkauteen.

Me hylkäämme ja tuomitsemme nyt mainitut ja kaikki muutkin edellä esitettyä oppia vastaan sotivat harhaopit Jumalan puhtaan sanan, pyhien profeettojen ja apostolien kirjoitusten sekä meidän kristillisen uskomme ja tunnustuksemme vastaisina. Pyhä Raamattu sanoo Kristusta salaisuudeksi, (Kol. 1:27) ja siihen kaikki kerettiläiset kolhaisevat kallonsa halki. Siksi me varoitamme kaikkia kristittyjä uteliaisuuttaan pohdiskelemasta järjellä sellaisia salaisuuksia. Sen sijaan meidän on rakkaiden apostolien kanssa pysyttävä yksinkertaisessa uskossa; järjen silmät on suljettava ja järki on vangittava Kristukselle kuuliaiseksi. (2 Kor. 10:5) Meidän lohtumme ja ainainen ilomme on siinä, että Kristus ja hänessä meidän oma lihamme ja veremme on korotettu Jumalan majesteetin ja kaikkivaltiaan voiman oikealla puolelle. Näin löydämme kaikissa vastoinkäymisissä kestävän lohdun ja varjellumme turmiolliselta harhaopilta.

Tämä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käännös on Kirkon keskusrahaston omistama. Teksti on tarkoitettu tutkimus-, opetus-, ja opiskelukäyttöön. Tekstin saa hakea itselle, mutta kopioiminen ja edelleen levittäminen on ehdottomasti kielletty. Muuta kuin henkilökohtaista tutkimuskäyttöä varten tarvitaan erillinen lupa kirkon keskusrahastolta.


This translation of The Liber Concordiae is copyrighted by Kirkon keskusrahasto.