Poistettuja väärinkäytöksiä koskevat kohdat

Koska seurakuntamme eivät missään uskonkohdassa poikkea katolisesta kirkosta, vaan ovat ainoastaan poistaneet muutamia väärinkäytöksiä, jotka ovat uusia ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä olosuhteista johtuen omaksuttuja, me anomme, että Keisarillinen Majesteetti lempeästi kuuntelisi, mitkä asiat on muutettu ja mitkä ovat olleet ne syyt, joiden takia kansaa ei ole pakotettu vastoin omaatuntoa seuraamaan näitä väärinkäytöksiä. Toivomme on, ettei Teidän Keisarillinen Majesteettinne uskoisi niitä, jotka vain haluten herättää vihaa meikäläisiä kohtaan levittävät perättömiä syytöksiä kansan keskuuteen. Tällä tavalla ärsyttämällä kunnon ihmisiä he aluksi valmistivat maaperää tälle riidalle ja samaa juonta käyttäen he nyt yrittävät lisätä erimielisyyksiä. Teidän Keisarillinen Majesteettinne havainnee ilman muuta, että meidän oppimme ja jumalanpalvelustapojemme muoto on hyväksyttävämpi kuin ymmärtämättömät ja pahantekoiset ihmiset esittävät. Totuudesta ei pääse perille kuuntelemalla ihmisten huhuja tai vihollisten pahoja puheita. Mutta on helppo nähdä, ettei mikään niin edistä jumalanpalvelustapojen arvon säilymistä eikä herätä pyhän kunnioitusta ja jumalanpelkoa ihmisten keskuudessa, kuin että jumalanpalvelusmenot toimitetaan seurakunnissa säädetyn järjestyksen mukaisesti.

XXII Ehtoollisen molemmat muodot
XXIII Pappien avioliitto
XXIV Messu
XXV Rippi
XXVI Ruokien erottelu
XXVII Luostarilupaukset
XXVIII Kirkollinen valta
Loppusanat

XXII Ehtoollisen molemmat muodot

Maallikoille annetaan Herran ehtoollista vietettäessä sakramentti molemmissa muodoissa, koska tämä tapa perustuu Herran käskyyn: "Juokaa tästä kaikki." (Matt. 26:27) Tässä Kristus selvästi käskee, että kaikki joisivat maljasta.

Ja ettei kukaan voisi saivarrella, että tämä koskee vain pappeja, Paavali esittää Korinttolaiskirjeessään (1 Kor. 11:23-25) esimerkin, josta käy ilmi, että koko seurakunta nautti ehtoollisen sen molemmissa muodoissa. Tämä käytäntö säilyi kirkossa kauan eikä kukaan tiedä, koska ja kenen toimesta muutos ensiksi tapahtui, vaikka kardinaali Cusanus ¹⁸ mainitseekin, milloin se on vahvistettu. Cyprianus ¹⁹ todistaa muutamissa kohdissa, että Herran veri jaettiin kansalle. Samoin todistaa Hieronymys ²⁰ , joka sanoo: "Papit toimittavat ehtoollisen ja jakavat Kristuksen veren kansalle". Jopa paavi Gelasius ²¹ määrää, ettei sakramenttia pidä jakaa osiin (Dist. 2. de consecratione, c. Comperimus) ²². Pelkästään tapa, joka ei ole erityisen vanha, on muuttanut asiat toiselle kannalle. Mutta onhan selvää ettei ole hyväksyttävä tapaa, joka on tullut käyttöön vastoin Jumalan käskyä, kuten kirkkosäännötkin todistavat (Dist. 8. c. Veritate ja seuraavat). Tämä tapa taas on otettu käyttöön sekä Raamatun vastaisesti että myös vastoin vanhoja kirkkosääntöjä ja kirkon esikuvaa. Jos siis jotkut ovat halunneet nauttia sakramentin molemmissa muodoissa, heitä ei ollut oikein pakottaa omaatuntoaan loukaten tekemään toisin. Koska sakramentin muotojen erottaminen toisistaan ei ole sopusoinnussa Kristuksen asetuksen kanssa, on tähän asti käytössä ollut ehtoollisleivän juhlallinen kulkueessa kantaminen ²³ jätetty pois meidän keskuudessamme.

XXIII Pappien avioliitto

Yleisesti on esitetty valituksia siitä huonosta esikuvasta, jonka antavat papit, jotka eivät elä pidättyvästi. Tästä syystä kerrotaan paavi Piuksenkin sanoneen, että on olemassa tiettyjä syitä, joiden johdosta pappien avioliitto on kielletty, mutta että on olemassa vielä vahvempia syitä, joiden johdosta se olisi jälleen sallittava. Näin kertoo näet Platina ²⁴. Kun siis meidän pappimme ovat halunneet välttää tätä julkista pahennusta, he ovat ottaneet itselleen vaimon ja opettavat, että avioliiton solmiminen on heille sallittua. Ensiksikin, koska Paavali sanoo: (1 Kor. 7:2, 9) "Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa", ja edelleen: "On parempi naida kuin palaa." Toiseksi Kristus sanoo: (Matt.19:11) "Eivät kaikki voi ottaa vastaan tätä sanaa." Näin hän tahtoo opettaa meitä, ettei naimattomuus sovi kaikille ihmisille, koska Jumala loi ihmisen lisääntymään (1 Moos. 1:28). Ihmisellä ei näet ole ilman Jumalan erityistä lahjaa ja tekoa oikeutta mennä muuttamaan hänen luomistekoaan. Sen tähden ne, jotka eivät ole soveliaita elämään pidättyvyydessä, ovat velvollisia solmimaan avioliiton. Sillä Jumalan käskyä ja Jumalan säätämää järjestystä ei mikään inhimillinen laki tai annettu lupaus voi kumota. Tämän perusteella papit opettavat, että heidän on ollut lupa mennä naimisiin.

On myös varmaa, että vanhan kirkon papit olivat naineita. Paavalikin sanoo, että piispaksi (1 Tim. 3:2) valittavan henkilön tulee olla naimisissa. Saksassakin vasta neljäsataa vuotta sitten papit pakotettiin väkisin naimattomuuteen; he vastustivat tätä siinä määrin, että Mainzin arkkipiispa, joka luki julki paavin tätä koskevan julistuksen, oli vähällä menettää henkensä vihastuneiden pappien aikaansaamassa mellakassa. ²⁵ Asia hoidettiin niin kovakätisesti, ettei ainoastaan kielletty vastedes solmimasta avioliittoja, vaan jopa voimassa olevat avioliitot purettiin vastoin kaikkia kirkkosääntöjä, jotka eivät olleet vain paavien, vaan myös kuuluisimpien kirkolliskokousten laatimia.

Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.

Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaa. Kirkkosäännötkin lausuvat, että entistä ankaruutta on myöhempinä aikoina toisinaan hellitettävä ihmisten heikkouden tähden. On toivottavaa, että niin meneteltäisiin tässä asiassa. Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.

Asiasta on Jumalan käsky, kirkon vanha käytäntö tunnetaan, ja pidättyvyyden laiminlyöminen aiheuttaa paljon häväistystä, aviorikoksia ja muita rikoksia, joihin hyvän esivallan pitäisi puuttua. Ihme kyllä käydään siitä huolimatta pappien avioliittoa vastaan raivoisammin kuin mitään muuta vastaan. Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella. Mutta nyt kidutetaan avioliiton tähden kuolemanrangaistuksella ihmisiä, vieläpä pappeja, ja vastoin kirkkosääntöjen henkeä. Paavali sanoo avioliiton kieltämistä riivaajien opiksi. (1 Tim. 4:1) Tämän voi nykyisin helposti ymmärtää, kun avioliittokieltoa pidetään voimassa semmoisilla rangaistuksilla.

Mutta niin kuin mikään inhimillinen laki ei voi kumota Jumalan käskyä, niin ei myöskään annettu lupaus voi tehdä Jumalan käskyä tyhjäksi. Tämän takia Cyprianuskin neuvoo, että naiset, jotka eivät voi säilyttää lupaamaansa puhtautta, menisivät naimisiin. Hän sanoo kirjeissään: "Jos he eivät halua eivätkä pysty pysymään lupauksessaan, on parempi, että he menevät naimisiin kuin että he himoineen joutuvat tuleen; missään tapauksessa he eivät saa aiheuttaa pahennusta veljien ja sisarten keskuudessa" (lib. I epistolarum ep. XI).

Myös kirkkosäännöt osoittavat tiettyä kohtuutta niitä kohtaan, jotka ovat antaneet lupauksensa ennen laillista ikää, mikä on ollut tapana miltei tähän saakka.

XXIV Messu

Seurakuntiamme syytetään aiheetta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi. Jumalanpalvelustavat ovat näet tarpeellisia ennen kaikkea oppimattomien opettamiseksi. Paavalikin määrää käyttämään kieltä, jota seurakunta ymmärtää. Kansa tottuu myös yhteisesti (1 Kor. 14:9--11) käymään ehtoollisella, mikäli paikalla on siihen kelvollisia. Tämäkin lisää julkisten jumalanpalvelusmenojen kunnioitusta ja arvonantoa. Ketään ei näet päästetä ehtoolliselle ilman edeltävää tutkimista ja kuulustelua ²⁶. Ihmisiä myös valistetaan sakramentin arvosta ja sen oikeasta käytöstä, siitä kuinka suuren lohdutuksen se tuo arvoille, omilletunnoille, että he oppisivat luottamaan Jumalaan ja odottamaan ja pyytämään häneltä kaikkea hyvää. Tällainen palvonta miellyttää Jumalaa; sellainen sakramenttien käyttö edistää Jumalan mielen mukaista hurskautta. Messua ei vastustajien keskuudessa ilmeisesti vietetä suuremmalla kunnioituksella kuin meillä.

Kunnon ihmiset ovat, kuten tunnettua, jo kauan valittaneet sitä, että messujen arvoa on häpäisty kun niitä on käytetty tulojen hankkimiseen. Ei myöskään ole tuntematonta, kuinka laajalle levinnyt tämä väärinkäyttö on kaikissa kirkoissa, millaiset papit pitävät messuja vieläpä ainoastaan maksun ja tulojen vuoksi, ja kuinka monet toimittavat sen vastoin kirkkosääntöjen kieltoa. Paavali moittii ankarasti sellaisia, jotka käsittelevät arvottomasti ehtoollista, kun hän sanoo: (1 Kor. 11:27) "Joka arvottomasti syö tämän leivän tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen." Kun meidän keskuudessamme on pappeja varoitettu tästä synnistä, yksityismessut ²⁷ ovat itsestään kadonneet, koska yksityisiä messuja tuskin vietetään muusta syystä kuin ansion tavoittelemiseksi.

Piispat ovat olleet hyvinkin tietoisia näistä väärinkäytöksistä. Jos he olisivat ne ajoissa korjanneet, erimielisyys olisi nyt vähäisempi. Aikaisemmin he ovat leväperäisyyttään päästäneet monia vikoja pesiytymään kirkkoon. Nyt he liian myöhään alkavat valitella kirkon kokemia onnettomuuksia, vaikka nykyisellä levottomuudella ei ole mitään muuta syytä kuin juuri nämä väärinkäytökset, jotka olivat niin ilmeiset, ettei niitä voitu sietää. Messua ja sakramenttia koskeva suuri erimielisyys on jo syntynyt kenties sen takia, että maan piiri näin saisi rangaistuksensa messujen pitkäaikaisesta häpäisemisestä. Tätä ovat vuosisatojen ajan suvainneet kirkossa ne, jotka olisivat voineet sen ajoissa korjata ja joiden olisi pitänyt se tehdä. Sillä kymmenessä käskyssä (2 Moos. 20:7) on kirjoitettu: Jumala ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeänsä. Näyttää kuitenkin siltä, ettei maailman alusta lähtien mitään muuta jumalanpalvelusta ole niin paljon käytetty hyötymistarkoituksessa kuin juuri messua.

Lisäksi on levinnyt mielipide, joka on lisännyt yksityismessujen lukumäärää äärettömästi. Sen mukaan Kristus suoritti kärsimyksellään sovituksen vain perisynnistä ja asetti messun sovitusuhriksi ihmisten joka päivä tekemien syntien, niin kuolemansyntien kuin anteeksiannettavienkin syntien puolesta. Tästä muodostui yleinen käsitys, jonka mukaan messu on suoritus, joka tehtynä tekona pyyhkii pois elävien ja kuolleiden synnit. Niinpä alettiin keskustella siitä, onko yhdellä messulla monien puolesta sama teho kuin yhdellä messulla yhden ihmisen puolesta kerrallaan. Tällaiset keskustelut ovat saaneet aikaan messujen tavattoman lisääntymisen.

Näistä mielipiteistä meikäläiset ovat esittäneet käsityksenään, että ne poikkeavat Raamatusta ja loukkaavat Kristuksen kärsimykselle kuuluvaa kunniaa. Kristuksen kärsimys ei ollut uhri ja sovitus vain perisynnin syyllisyyden vaan myös kaikkien muiden syntien tähden, kuten Heprealaiskirjeessä on kirjoitettu: "Me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla" (Hepr. 9:26) ja (Hepr. 10:14) "hän on kerta kaikkiaan yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään."

Edelleen Raamattu opettaa, että me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen. Jos nyt messu tehtynä tekona poistaa elävien ja kuolleiden synnit, niin vanhurskauttaminen tapahtuu messuteon voimasta eikä uskosta, mikä ei sovi yhteen Raamatun kanssa.

Mutta Kristus käskee tekemään tämän hänen muistokseen. Sen tähden messu on asetettu, että ne, jotka nauttivat sakramentin, uskossa muistaisivat, mitä hyviä lahjoja Kristus heille suo, ja näin heidän arka omatuntonsa rohkaistuisi. Kristuksen muistaminen on nimenomaan hyvien tekojen muistelemista ja sen tajuamista, että ne todella lahjoitetaan meille. Ei riitä, että muistellaan vain historiallisia tapahtumia, koska juutalaiset ja jumalattomatkin voivat muistaa samat asiat. Messu on siis vietettävä, jotta siinä sakramentti ojennettaisiin lohdutuksen tarpeessa oleville, kuten Ambrosius ²⁸ sanoo: "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä."

Koska messu siis on sakramentin jakamista, meikäläisten keskuudessa vietetään yksi ainoa yleinen messu jokaisena pyhäpäivänä ja myös muina päivinä, jos jotkut haluavat käydä ehtoollisella, ja silloin sakramentti jaetaan sitä haluaville. Tämä ei ole uusi tapa kirkossa, sillä isät eivät mainitse mitään yksityismessuista ennen Gregoriusta. ²⁹ Julkisesta messusta he sen sijaan puhuvat paljon. Khrysostomos ³⁰ sanoo, että pappi seisoo joka päivä alttarin ääressä ja kehottaa toisia osallistumaan ehtoolliseen, mutta torjuu toiset. Ja vanhoista kirkkosäännöistä käy selvästi ilmi, että yksi ainoa pappi toimitti messun ja muut papit ja diakonit ottivat vastaan Herran ruumiin häneltä. Nikaian kokouksen kirkkosäännön ³¹ sanat kuuluvat näin: Diakonit ottakoot järjestyksessä pappien jälkeen vastaan pyhän sakramentin piispalta tai papilta. Myös Paavali kehottaa ehtoolliseen osallistuvia odottamaan toinen toisiaan, jotta kaikki osallistuisivat ehtoolliseen yhdessä. (1 Kor. 11:33)

Koska messu meikäläisten keskuudessa tapahtuu kirkon esikuvan mukaisesti, Raamatun ja isien ohjeen mukaan, olemme vakuuttuneita, ettei sitä voida hylätä, varsinkin kun julkiset jumalanpalvelustavat suurelta osalta säilytetään ennallaan. Vain messujen lukumäärä on poikkeava, ja sitä varmaan olisikin hyödyllistä suurten ja ilmeisten väärinkäytösten johdosta rajoittaa. Ennen vanhaan ei edes suosituimmissa kirkoissa vietetty jokapäiväistä messua, kuten Kolmiosaisen historian ³² yhdeksäs kirja (Historia tripartita lib. IX) todistaa: Aleksandriassa taas luetaan keskiviikkoisin ja perjantaisin Raamattua ja opettajat selittävät sitä, ja kaikki tapahtuu ilman juhlallista uhria.

XXV Rippi

Rippiä ei ole poistettu seurakunnissamme. Herran ruumista ei ole tapana jakaa muille kuin niille, jotka on ensin kuulusteltu ja jotka ovat saaneet synninpäästön. Kansaa opetetaan hyvin huolellisesti uskomaan synninpäästöön, mistä aikaisemmin on suurelta osalta vaiettu. Ihmisiä opetetaan antamaan synninpäästölle mitä suurin arvo, koska se on Jumalan oma sana ja se julistetaan Jumalan käskystä. Avainten valtaa pidetään suuressa kunnissa ja kansalle teroitetaan, että se tuo lohdutuksen pelästyneille omilletunnoille ja että Jumala vaatii uskomaan päästösanaan kuin omaan taivaasta kuuluvaan ääneensä ja että näin uskoen todella saadaan ja otetaan vastaan syntien anteeksiantamus. Aikaisemmin korostettiin kohtuuttomasti hyvitystekojen merkitystä, mutta uskoa, Kristuksen ansiota ja uskonvanhurskautta ei mainittu ollenkaan. Tämän johdosta seurakuntiamme ei sovi tässä kohdassa syyttää vähimmässäkään määrin. Vastustajiemmekin on pakko myöntää, että meikäläiset ovat käsitelleet ja selostaneet oppia parannuksesta tunnontarkasti.

Ripistä meikäläiset opettavat, ettei syntien luetteleminen ole välttämätöntä ja ettei omiatuntoja saa rasittaa kaikkien syntien luettelemisella, sillä kaikkien syntien kertominen on mahdotonta, kuten psalmi todistaa: "Erhetykset kuka ymmärtää?" (Ps. 19:13) ja Jeremia sanoo: "Petollinen ja tutkimaton on ihmisen sydän." (Jer. 17:19) Jos ainoastaan ne synnit, jotka luetellaan, saataisiin anteeksi, omattunnot eivät saisi koskaan rauhaa, koska ne eivät voi nähdä eivätkä muistaa useimpia syntejään. Myös vanhan kirkon isät todistavat, ettei tällainen syntien luetteleminen ole välttämätöntä. Kirkon lakikirjassa siteerataan Khrysostomosta, joka sanoo: Minä en käske sinua tuomaan ilmi syntejä julkisesti enkä syyttämään itseäsi toisen edessä, vaan haluan, että tottelet profeetan sanaa: Paljasta tiesi Jumalalle. (Ps. 37:5) Tunnusta siis rukouksessa syntisi Jumalalle, joka on totinen tuomari. Älä tunnusta syntejä kielelläsi, vaan siten, että muistat niitä omassatunnossasi. Myös kirkkolain selitys ³³ (glossa de poenitentia Dist. 5 in cap. Consideret) myöntää, että rippi perustuu inhimilliseen oikeuteen. Rippi säilytetään kuitenkin keskuudessamme sen suuren siunauksen johdosta, jonka synninpäästö sisältää, ja sen hyödyn vuoksi, jonka se muutoinkin tuo omilletunnoille.

XXVI Ruokien erottelu

Niin rahvaan kuin seurakuntien opettajienkin yleinen näkemys on ollut, että ruokien erottelu ja muut senkaltaiset ihmisten perinnäissäännöt ovat hyödyllisiä tekoja armon ansaitsemiseksi ja syntien sovittamiseksi. Selvänä osoituksena siitä, että koko maailman on arvellut näin, voidaan pitää sitä tosiasiaa, että joka päivä perustettiin uusia seremonioita, uusia sääntökuntia, uusia pyhäpäiviä ja uusia paastoja ja että opettajat kirkoissa vaativat näitä tekoja välttämättöminä jumalanpalveluksen muotoina armon ansaitsemiseksi ja pelottelivat ankarasti omiatuntoja, jos jotakin laiminlyötiin. Tästä traditioita koskevasta käsityksestä on ollut kirkolle monia haitallisia seurauksia.

Ensinnäkin hämärtyi oppi armosta ja uskonvanhurskaudesta, joka on evankeliumin pääasia ja jonka tulee kirkossa käydä kaiken muun edellä, jotta Kristuksen ansio opittaisiin hyvin tuntemaan ja jotta usko, joka luottaa siihen, että synnit saadaan Kristuksen tähden anteeksi, asetettaisiin korkealle tekojen ja kaikkien palvontamuotojen yläpuolelle. Sen tähden Paavalikin kiivailee kovasti tässä asiassa ja torjuu lain ja ihmisten perinnäissäännöt osoittaakseen, että kristillinen vanhurskaus on jotakin muuta kuin sellaiset teot. Se on näet uskoa, joka luottaa siihen, että meidät Kristuksen tähden armahdetaan. Tämän Paavalin oppi on kuitenkin miltei kokonaan painettu niiden perinnäissääntöjen varjoon, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että armo ja vanhurskaus voidaan saavuttaa ruokien erottelulla ja vastaavilla kulttimuodoilla. Parannuksen sakramentista puhuttaessa ei mainittu sanaakaan uskosta, mutta kylläkin hyvitysteoista. Koko parannuksen katsottiin koostuvan niistä.

Toiseksi nämä perinnäissäännöt ovat hämärtäneet Jumalan käskyt, koska ne on nostettu korkealle niiden yläpuolelle. Koko kristillisyyden katsottiin olevan vain tiettyjen pyhäpäivien viettoa, uskonnollisten tapojen noudattamista, paastoja ja tietynlaisen puvun pitämistä. Näiden velvollisuuksien noudattamiselle annettiin mitä ylevimpiä nimityksiä, kuten "hengellinen elämä" ja "täydellinen elämä." Sitä vastoin ne Jumalan käskyt eivät saaneet osakseen minkäänlaista kunnioitusta, jotka koskevat kutsumustyötä, kuten sitä, että perheenisä kasvattaa jälkeläisiään, että äiti synnyttää lapsia ja että ruhtinas hallitsee valtiota. Näitä tehtäviä pidettiin maallisina ja epätäydellisinä tekoina, jotka ovat paljon arvottomampia kuin mainittujen ylevien velvollisuuksien noudattaminen. Tämä väärä käsitys piinasi suuresti hurskaita ihmisiä. He surivat sitä, että olivat epätäydellisen elämänmuodon, nimittäin avioliiton, julkisten virkojen ja muiden yhteiskunnallisten tehtävien vankeudessa. Samalla he ihailivat munkkeja ja muita samankaltaisia ja elivät siinä väärässä uskossa, että näiden harjoittama sääntöjen noudattaminen oli Jumalalle mieluisempaa.

Kolmanneksi nämä ihmisten perinnäissäännöt ovat aiheuttaneet omilletunnoille suuria vaikeuksia, koska oli mahdotonta noudattaa kaikkia perinnäissääntöjä ja ihmiset silti katsoivat niiden noudattamisen olevan välttämätöntä Jumalan palvelemiseksi. Gerson ³⁴ kirjoittaa, että monet ovat langenneet epätoivoon, muutamat jopa riistäneet itseltään hengen havaittuaan, etteivät kykene täyttämään perinnäissääntöjä kun eivät tässä hädässäkään saaneet kuulla ainoatakaan lohdutuksen sanaa uskonvanhurskaudesta ja armosta. Näemme kyllä, että ripitysoppaiden tekijät ³⁵ ja teologit keräilevät perinteitä ja yrittävät löytää lievennyksiä saadakseen aikaan helpotuksia omilletunnoille. Mutta he eivät vapauta omiatuntoja tarpeeksi, vaan kahlehtivat niitä joskus vieläkin tiukemmin. Perinnäissääntöjen kokoaminen on vienyt oppineiden ja saarnaajien voimat niin tarkoin, ettei ole jäänyt sijaa tarttua Raamattuun ja etsiä sieltä hyödyllisempää opetusta uskosta, rististä, toivosta, maallisten tehtävien arvosta ja omientuntojen lohduttamisesta vaikeissa kiusauksissa. Sen takia Gerson ja muutamat muutkin teologit valittivat syvästi, että he näihin perinnäissääntöjä koskeviin kiistoihin kietoutuneina estyivät käsittelemästä tärkeämpiä opin kysymyksiä. Augustinuskin kieltää rasittamasta omiatuntoja semmoisilla säännöksillä ja antaa Januariukselle ³⁶ sen viisaan neuvon, että on yhdentekevää, seurataanko niitä vai ei. Näin hän todella sanoo.

Tämän johdosta ei meikäläisiä sovi syyttää siitä, että he aiheetta tai vihasta piispoja kohtaan ovat ottaneet esille tämän asian, niin kuin muutamat väärin luulevat. Oli näet aivan välttämätöntä valistaa seurakuntia niistä eksytyksistä, jotka ovat syntyneet perinnäissääntöjen väärinymmärtämisestä. Sillä evankeliumi velvoittaa meitä kirkossa kaikin voimin julistamaan oppia armosta ja uskonvanhurskaudesta, mutta tätä ei voida ymmärtää, jos ihmiset uskovat itse voivansa omavalintaisia perinnäissääntöjä noudattamalla ansaita armon.

Meikäläisten opetuksen mukaan me emme siis ihmisten perinnäissääntöjä seuraamalla voi ansaita itsellemme armoa emmekä sovittaa syntejä. Sen takia ei sovi pitää sellaisten perinnäissääntöjen noudattamista välttämättömänä jumalanpalveluksen muotona. Meikäläiset liittävät tähän joukon Raamatun todistuksia. Kristus puolustaa apostoleita, jotka eivät seuranneet tavanomaista perinnäissääntöä, joka kuitenkin näytti olevan ehdollinen asia ja lain määrääminen pesemismenojen luontoinen. Hän sanoo (Matt. 15:9) tällöin: "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillä" Hän ei siis vaadi turhaa palvontaa. Vähän myöhemmin hän lisää: "mikään, mikä menee suusta sisään, ei saastuta ihmistä." (Matt. 15:11) Edelleen: "Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista" (Room. 14:17); "Älköön kukaan tuomitko teitä ruoasta, juomasta, sapatista tai juhlapäivästä" (Kol. 2:16). Pietari sanoo: "Miksi te kiusaatte Jumalaa ja tahdotte panna opetuslasten niskaan ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa? Mutta me uskomme Herran Jeesuksen Kristuksen armon kautta pelastuvamme, samalla tapaa kuin hekin" (Ap.t. 15:10--11). Pietari kieltää tässä rasittamasta omiatuntoja monilla menoilla, olivatpa ne sitten peräisin Moosekselta tai muualta. Edelleen (1 Tim. 4:1-3) sanoo kieltoa nauttia tiettyjä ruokalajeja riivaajien opiksi, koska on evankeliumin vastaista määrätä tai tehdä sellaisia tekoja siinä mielessä, että niillä ansaittaisiin armo tai ettei kristillinen vanhurskaus pysyisi voimassa ilman sellaista jumalanpalvelusmuotoa.

Tästä asiasta puhuessaan vastustajat esittävät väitteen, että meikäläiset Jovinianuksen ³⁷ tavoin kieltävät lihan kurittamisen ja kuolettamisen. Asian laita on kuitenkin täysin toinen, mikä käy ilmi meikäläisten kirjoituksista. He ovat näet aina opettaneet rististä, että kristittyjen tulee kärsivällisesti kantaa koettelemukset. Todellista ja vakavaa, teeskentelemätöntä lihan kurittamista on kun kärsimme monenlaisia ahdistuksia ja annamme ristiinnaulita itsemme Kristuksen kanssa.

Tämän lisäksi meikäläiset opettavat, että jokaisen kristityn tulee ruumiillisella itsekurilla tai ruumiillisilla harjoituksilla ja töillä harjoittaa itseään ja pitää itsensä niin kurissa, ettei yltäkylläisyys ja joutilaisuus pääse kiihottamaan mihinkään syntiin. Tämä ei saa kuitenkaan tapahtua siinä tarkoituksessa, että me näillä harjoituksilla ansaitsisimme anteeksiantamuksen tai sovittaisimme syntimme. Tätä ruumiillista itsekuria on harjoitettava alinomaan, ei ainoastaan harvoina määrättyinä (Luuk. 21:34) päivinä, niin kuin Kristus sanoo: "Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys"; ja: "Tätä riivaajien lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla." (Mark. 9:29) Samoin Paavali (1 Kor. 9:27) sanoo: "Minä kuritan ruumistani ja alistan sen kuuliaisuuteen." Tässä hän selvästi osoittaa, ettei hän kurita ruumistaan ansaitakseen tällaisella kurituksella syntien anteeksiantamuksen, vaan sitä varten, että hän saattaisi ruumiinsa kuuliaiseksi ja vastaanottavaiseksi hengelliselle elämälle ja kykeneväksi suorittamaan kutsumukseensa kuuluvat tehtävät. Siksi ei tuomita paastoja sinänsä, vaan ne perinnäissäännöt, jotka saattavat omantunnon vaikeuksiin, kun annetaan määräyksiä tietyistä päivistä ja tietyistä ruoista, ikään kuin tällaiset teot edustaisivat välttämätöntä jumalanpalveluksen muotoa.

Meikäläiset noudattavat useita perinnäissääntöjä, kuten Raamatun lukukappaleiden järjestystä messussa, juhlapäivien viettoa jne; nämä tavat edistävät sitä, että seurakunnassa kaikki tapahtuu järjestyksessä. Samalla kuitenkin opetetaan ihmisille, että senkaltainen jumalanpalvelusmuoto ei vanhurskauta ihmistä Jumalan edessä ja ettei ole synti, jos sellaisesta luovutaan pahennusta aiheuttamatta.

Tämä ulkonaisissa kirkkotavoissa vallitseva vapaus ei ollut isillekään tuntematon. Vietettiinhän itämailla pääsiäistä eri aikaan kuin Roomassa, ja kun roomalaiset syyttivät tästä syystä itämaita kirkollisesta hajaannuksesta, niin heille huomautettiin toiselta taholta, että sellaisten tapojen ei kaikkialla tarvitse olla samanlaisia. ³⁸ Myös Irenaeus ³⁹ sanoo, että paastoa koskeva erimielisyys ei kumoa uskon yhteyttä, ja paavi Gregorius kirjoittaa (Dist. XII) ⁴⁰, että tätä koskeva erilaisuus ei loukkaa kirkon ykseyttä. Kolmiosaisen historian (Historia tripartita) yhdeksännessä kirjassa luetellaan joukko esimerkkejä erilaisista kirkkotavoista ja todetaan: Apostolien tarkoituksena ei ollut juhlapäivien määrääminen, vaan hyvän elämäntavan ja jumalanpelon saarnaaminen.

XXVII Luostarilupaukset

Meikäläisten opetus luostarilupauksista voidaan ymmärtää paremmin, jos palautetaan mieliin, millainen tilanne luostareissa on vallinnut ja kuinka paljon kirkkosääntöjen vastaista on joka päivä luostareissa tapahtunut. Augustinuksen aikana luostarit olivat vapaita veljeskuntia. Kurin myöhemmin höltyessä kaikkialla otettiin käyttöön lupaukset, jotta kuri palautuisi ikään kuin itse keksityssä vankilassa. Vähän kerrallaan lupauksiin liitettiin muita säännöksiä, joita oli noudatettava. Tällaiset kahleet pantiin kirkkosääntöjen vastaisesti monien kannettaviksi ennen laillista ikää. Monet ovat lisäksi ilman harkintaa joutuneet tähän elämänmuotoon, koska heiltä, vaikka heillä oli tarpeellinen ikä, puuttui omien voimien arvostelukyky. Niiden, jotka näin jäivät verkkoon, oli pakko pysyä lupauksessaan, vaikka muutamat olisivat voineet saada kirkkosääntöjen salliman vapautuksen. Näin tapahtui jopa useammin nais- kuin miesluostareissa, vaikka olisi pitänyt osoittaa suurempaa sääliä heikompaa sukupuolta kohtaan. Tällainen ankaruus on jo ennen meidän aikaamme herättänyt mielipahaa monien kunnon ihmisten keskuudessa, kun he näkivät nuoria tyttöjä ja nuorukaisia vietävän luostariin siellä elätettäviksi. He huomasivat, kuinka onnettomia seuraamuksia siitä oli, millaisia pahennuksia se sai aikaan ja millaisiin pauloihin se kietoi omiatuntoja. Näitä ihmisiä loukkasi syvästi, että kirkkosääntöjen arvovalta näin vaarallisessa asiassa täysin sivuutettiin ja hylättiin. Kaiken onnettomuuden lisäksi syntyi vielä sellainen käsitys luostarilupauksista, jonka vähän järkevämmät munkit itsekin olivat ilmeisesti aikaisemmin hylänneet.

Mainitun harhaopin edustajat väittivät, että luostarilupaukset ovat samanarvoisia kasteen kanssa. He opettivat, että he tällä elämänmuodolla ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden Jumalan edessä. He jopa väittivät, ettei luostarielämällä saavuteta ainoastaan vanhurskautta Jumalan edessä, vaan vielä enemmänkin, koska se ei noudata vain Jumalan käskyjä, vaan myös evankelisia neuvoja ⁴⁰. Näin he yrittivät todistaa, että luostarilupaukset ovat paljon parempia kuin kaste ja luostarielämä paljon arvokkaampaa kuin esivallan edustajien, seurakunnan paimenten ja muiden sellaisten elämä, jotka ilman omatekoisia hurskauden sääntöjä suorittavat Jumalan käskyjen mukaisia kutsumustekoja. Mitään näistä asioista ei voida kiistää; kaikki käy ilmi heidän kirjoistaan.

Mitä tapahtuikaan luostareissa myöhemmin? Aikaisemmin ne olivat kouluja, joissa opetettiin Raamattua ja muita kirkolle hyödyllisiä aineita. Papit ja piispat saatiin luostareista. Nyt on toisin, mutta yleisesti tunnetuista asioista ei kannata puhua. Aikaisemmin luostariveljet liittyivät yhteen oppiakseen; nyt he kuvittelevat, että kyseessä on elämänmuoto, joka on luotu armon ja vanhurskauden ansaitsemiseksi. He jopa julistavat, että munkkielämä edustaa täydellisyyden tilaa ja pitävät sitä muita Jumalan säätämiä elämänmuotoja parempana. Olemme esittäneet tämän ilman pahantahtoista liioittelua, jotta meikäläisten oppi paremmin ymmärrettäisiin tässä asiassa.

Avioliiton solmimisesta meikäläiset opettavat ensiksikin, että kaikki ne, joille selibaatti ei sovi, voivat mennä naimisiin, koska lupaukset eivät voi kumota Jumalan järjestystä ja käskyä. Jumalan käsky on näet tämä: (1 Kor. 7:2) "Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa." Eikä ainoastaan käsky, vaan myös Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti; "Ei ole ihmisen hyvä olla yksin" (1 Moos. 2:18). Siksi ne, jotka noudattavat tätä Jumalan käskyä ja järjestystä, eivät tee syntiä.

Millaisia vastaväitteitä tätä vastaan voidaan esittää? Asetettakoonpa lupauksen velvoitus kuinka korkealle tahansa, kukaan ei kuitenkaan pysty osoittamaan, että lupaus kumoaa Jumalan käskyn. Kirkkosäännötkin opettavat, että joka ainoassa lupauksessa muodostaa korkeamman käskijän oikeus poikkeuksen. Sitä vähemmän pätevät luostarilupaukset Jumalan käskyjä vastaan. Mutta jollei olisi löytynyt mitään perusteita muuttaa lupaukseen sisältyviä velvoitteita, eivät Rooman paavitkaan olisi antaneet mitään erikoislupia. Ihmisellä ei yksinkertaisesti ole oikeutta mennä muuttamaan velvoitusta, joka varauksetta perustuu jumalalliseen oikeuteen. Mutta paavit ovat huomanneet viisaaksi soveltaa kohtuutta tämän velvoituksen kohdalla: heidän kerrotaan usein antaneen vapautuksia luostarilupauksista. Yleisesti tunnettu tapaus on Aragonian kuninkaan kutsuminen pois luostarista. ⁴² Esimerkkejä ei puutu meidänkään ajaltamme.

Miksi siis vastustajat niin kovasti painottavat lupausten velvoitusta ja seuraamuksia, kun he vaikenevat itse lupausten luonteesta? Lupauksenhan tulee koskea sellaista, mikä on mahdollista; samoin sen tulee olla vapaaehtoinen, ilman pakkoa ja harkiten annettu. Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti. Ja kuinka monet ovat ne, jotka ovat antaneet lupauksensa tarkasti harkiten ja vapaaehtoisesti? Nuoria neitoja ja nuorukaisia houkutellaan antamaan luostarilupaus, ennen kuin he ovat saavuttaneet kypsän arvostelukyvyn; joskus heidät jopa pakotetaan siihen. Siksi ei ole kohtuullista edustaa niin jyrkkää kantaa lupausten sitovuudesta, kun kaikki tunnustavat, että on lupauksen käsitteen vastaista antaa lupaus ilman vapaata tahtoa ja tarkkaa harkintaa.

Useat kirkkosäännöt julistavat ennen viidettätoista ikävuotta annetut lupaukset epäpäteviksi, koska harkintakyvyn ei katsota ennen mainittua ikävuotta saavuttaneen sellaista kypsyyttä, että koko elämää koskevia päätöksiä voitaisiin tehdä. Eräs toinen säännös, joka ottaa enemmän huomioon ihmisten heikkouden, lisää tähän vielä muutamia vuosia ja kieltää lupausten antamisen ennen kahdeksantoista vuoden ikää. Kumpaa säännöstä meidän tulee noudattaa? Suurimmalla osalla on pätevä syy luostarista lähtemiseen, koska useimmat ovat antaneet lupauksensa ennen kyseistä ikää.

Ja vihdoin, jos itse lupauksen rikkomista voidaankin moittia, ei siitä ilman muuta seuraa, että asianomaisten henkilöiden avioliitot tulisi purkaa. Augustinus kieltää tällaisen purkamisen (27., quaest. I. cap. Nuptiarum) ⁴³, ja hänen sanansa painaa paljon, vaikka muutamat ovatkin myöhemmin olleet toista mieltä.

Vaikka Jumalan avioliittoa koskeva käsky näyttää jo sinänsä vapauttavan useat munkkilupaukset, niin meikäläiset esittävät toisenkin syyn siihen, miksi luostarilupaukset eivät ole sitovia. Jokainen Jumalan palvelemisen muoto, jonka ihmiset ovat ilman Jumalan käskyä säätäneet ja valinneet ansaitakseen vanhurskauden ja armon, on jumalaton, sillä Kristus sanoo: (Matt. 15:9) "Turhaan he palvelevat minua ihmiskäskyillä". Samoin Paavali opettaa kaikkialla, ettei meidän tule etsiä vanhurskautta omasta ihmissäännösten seuraamisestamme eikä jumalanpalvelusmuodoista, jotka ovat ihmisten keksimiä, koska vanhurskauden saavat ne, jotka uskossa luottavat siihen, että Jumala ottaa heidät Kristuksen takia armoon.

Munkit ovat kuitenkin tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskon vanhurskauden kieltämistä? Tästä siis seuraa, että yleisesti käytetyt lupaukset ovat olleet väärää ja jumalatonta jumalanpalvelusta ja että ne sen johdosta ovat pätemättömiä. Lupaus, joka on jumalaton ja annettu vastoin Jumalan käskyä, ei ole sitova; sillä kirkkosääntö sanoo, ettei lupauksen tule sitoa meitä epävanhurskauteen.

Paavali sanoo: "Te olette joutuneet (Gal. 5:4) pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta." Näin myös ne, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi munkkilupauksilla, joutuvat pois Kristuksesta ja lankeavat armosta. Ne, jotka perustavat vanhurskauttamisen antamiinsa lupauksiin, lukevat omien tekojen ansioksi sen, mistä kunnia kuuluu yksin Kristukselle. Kukaan ei voi kieltää munkkien opettaneen, että he tulevat vanhurskautetuiksi lupauksillaan ja säännöillään ja ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen. He ovat keksineet vieläkin mahdottomampia asioita kehuessaan voivansa siirtää muillekin hyviä tekojaan.

Jos nyt joku tahtoisi pahassa tarkoituksessa suurennella tätä asiaa, kuinka paljon hän voisikaan kerätä yhteen sellaista, jota munkit itsekin häpeävät. Tämän lisäksi he ovat saaneet ihmiset uskomaan, että nämä omatekoiset hurskaudenharjoitukset edustavat kristillistä täydellisyyden tilaa. Eikö tämä merkitse sitä, että vanhurskauttaminen perustetaan tekoihin? Ei ole kysymys aivan vähäisestä pahennuksesta kirkossa silloin, kun kansalle esitetään tietty ihmisten keksimä, Jumalan käskyyn perustumaton jumalanpalvelusmuoto, josta vielä opetetaan, että se vanhurskauttaa ihmisen. Sillä uskonvanhurskaus, jota kirkossa tulee ennen muuta julistaa, hämärtyy, kun näitä kummallisia enkelihurskauden harjoituksia ja teeskenneltyä köyhyyttä, nöyryyttä ja naimattomuutta levitellään ihmisten silmien eteen.

Lisäksi Jumalan käskyt ja tosi jumalanpalvelus hämärtyvät, kun ihmiset saavat kuulla, että ainoastaan munkit ovat täydellisyyden tilassa. Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä. Kansa onkin saanut monia turmiollisia käsityksiä luostarielämän perusteettomasta ylistelemisestä. Kun se kuulee ylenmäärin ylistettävän selibaattia, silloin avioliitossa oleva elää omantunnon syytöksissä. Kun se kuulee, että ainoastaan kerjäläisveljet ovat täydellisiä, niin se voi vain huonolla omallatunnolla pitää hallussaan omaisuutta ja harjoittaa liiketoimintaa. Kun kansa saa kuulla, että kostamisen kielto on vain evankelinen neuvo, niin jotkut eivät enää karta yksityistä kostoa pitäessään tätä kieltoa vain neuvona eikä käskynä. Toisaalta jotkut erehtyvät vielä pahemmin uskoessaan, että kaikki esivallan virat ja yhteiskunnalliset tehtävät ovat kristityille sopimattomia ja evankelisen neuvon vastaisia.

Kirjallisuudessa mainitaan lukuisia esimerkkejä niistä, jotka avioliiton tai hallitustoimen hyläten ovat vetäytyneet luostariin. Tätä he kutsuvat maailman pakenemiseksi ja pyhän elämäntavan etsimiseksi. He eivät tajunneet, että Jumalaa tulee palvella niiden käskyjen mukaan, jotka Jumala on asettanut, eikä niiden, jotka ovat ihmisten keksimiä. Hyvä ja täydellinen elämänmuoto perustuu Jumalan käskyyn. Näissä asioissa ihmisiä on välttämättä opetettava.

Jo ennen meidän aikaamme Gerson on syyttänyt munkkeja täydellisyyden väärästä ymmärtämisestä ja osoittanut, että hänen aikanaan käsitys, jonka mukaan luostarielämä edustaisi täydellisyyden tilaa, oli uusi.

Luostarilupauksiin liittyy siis paljon jumalattomia käsityksiä: katsotaan, että ne vanhurskauttavat, että ne edustavat kristillistä täydellisyyttä, että munkit täyttävät neuvot ja käskyt, vieläpä tekevät ylimääräisiäkin hyviä tekoja. Koska kaikki nämä asiat ovat vääriä ja turhia, luostarilupaukset käyvät mitättömiksi.

XXVIII Kirkollinen valta

Piispojen vallasta on aikaisemmin esiintynyt suuria kiistoja, joissa on taitamattomasti sekoitettu toisiinsa kirkon valta ja maallisen miekan valta. Tästä sekaannuksesta on ollut seurauksena suuria sotia ja kapinoita. Paavit ovat avainten valtaan vedoten luoneet uusia jumalanpalvelusmuotoja sekä vaivanneet omiatuntoja pidättämällä omaan ratkaisuunsa rippitapauksia ⁴⁴ ja antamalla häikäilemättömiä pannaanjulistuksia. Vieläpä he ovat yrittäneet muuttaa maallisia hallituksia ja ottaa keisareilta pois hallitusvallan. Näitä väärinkäytöksiä ovat hurskaat ja oppineet miehet kirkossa jo paljon aikaisemmin moittineet. Sen takia meikäläisten oli omientuntojen ohjaamiseksi pakko osoittaa ero hengellisen ja maallisen vallan välillä ja opettaa, että molempia tulee Jumalan käskyn johdosta pitää hartaan kunnioituksen ja arvonannon kohteina, koska ne ovat Jumalan parhaita hyviä tekoja maan päällä.

Meikäläisten mielipide on, että avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. Kristus näet lähettää apostolit käskien: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt. (Joh. 20:21-23) Samoin Kristus sanoo: "Menkää ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" jne. (Mark. 16:15).

Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä. Näitä lahjoja ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo: "Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo." (Room. 1:16) Myös psalmissa 118 sanotaan: "Sinun puheesi tekee minut eläväksi." (Ps. 119:50) Kun siis hengellinen valta jakaa iankaikkisia lahjoja ja sitä käytetään vain sanan viran välityksellä, se on haittana maalliselle hallitukselle yhtä vähän kuin laulutaito. Maallinen hallitus on tekemisissä aivan toisten asioiden kanssa kuin evankeliumi. Esivalta ei varjele sieluja vaan ruumiita ja maallisia asioita laittomuuden estämiseksi ja se harjoittaa pakkoa miekalla ja ruumiillisilla rangaistuksilla. Evankeliumi taas varjelee sieluja jumalattomilta mielipiteiltä, Perkeleeltä ja iankaikkiselta kuolemalta.

Sen takia kirkollista ja maallista valtaa ei pidä sekoittaa toisiinsa. Kirkollisella vallalla on oma valtuutuksensa, nimittäin opettaa evankeliumia ja toimittaa sakramentit. Se ei saa sekaantua sille vieraisiin tehtäviin, ei vaihtaa maallisia hallituksia, ei kumota esivallan säätämiä lakeja, ei kieltää lain määräämää kuuliaisuutta, ei asettaa esteitä tuomioille, jotka koskevat maallisia järjestyksiä tai sopimuksia eikä määrätä esivallalle sääntöjä valtion järjestysmuodosta. Sillä Kristus sanoo: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", (Joh. 18:36) tai: "Kuka on asettanut minut teille tuomariksi tai jakomieheksi?" (Luuk. 12:14) Myös Paavali sanoo: "Meillä on yhdyskuntamme taivaissa" (Fil. 3:20), ja edelleen: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan järjen päätelmät" jne. (2 Kor. 10:4)

Tällä tavalla meikäläiset erottavat kummankin vallan tehtävät ja kehottavat kunnioittamaan molempia ja tunnustamaan, että molemmat ovat Jumalan lahja ja hyvä teko.

Jos piispoilla tämän lisäksi on maallisen miekan valtaa, niin heillä ei ole sitä piispoina evankeliumin määräyksestä, vaan inhimillisen oikeuden perusteella. Tämän vallan kuninkaat ja keisarit ovat heille myöntäneet omaisuutensa maallista hallintoa varten. Tämä on kuitenkin toinen tehtävä kuin evankeliumin palvelijan virka. ⁴⁵

Kun siis on kysymys piispojen tuomio- ja hallitusvallasta, on tehtävä ero maallisen käskyvallan ja kirkollisen vallan välillä. Tämän johdosta evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan, tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, ts. henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä sellaiset, joiden jumalattomuus on yleisesti tunnettua, pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee välttämättä jumalallisen oikeuden perusteella osoittaa siinä heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16)

Mutta kun piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seurakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: "Kavahtakaa vääriä profeettoja" (Matt. 7:15); "Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu" (Gal. 1:8); "Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta" (2 Kor. 13:8). Edelleen on kirjoitettu: "Meille on annettu valta rakentaa, ei hajottaa." (2 Kor. 10:8) Näin määräävät myös kirkkosäännöt (II quaest. VII, cap. Sacerdotes et cap. Oves). Kirjeessään Petilianusta vastaan Augustinus ⁴⁶ huomauttaa: "Katolisillekaan piispoille ei pidä antaa periksi, jos he erehtyvät ja opettavat mielipiteitä, jotka ovat ohjeellisen Jumalan sanan vastaisia."

Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa, kymmenyksiä jne. koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihityt laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa.

Tämän ohella kiistellään siitä, onko piispoilla tai papeilla oikeus ottaa seurakunnissa käyttöön seremonioita ja antaa lakeja ruoista, juhlista, viranhaltijoiden arvoasteista ja -järjestyksistä jne. Ne, jotka myöntävät piispoille tämän oikeuden, esittävät perustelunaan Raamatun todistuksen: "Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, joka on totuuden Henki, hän on opettava teille koko totuuden." (Joh. 16:12) Tämän lisäksi he vetoavat apostolien esimerkkiin, kun nämä kehottivat pidättymään veren ja tukehtuneen eläimen lihan nauttimisesta. (Ap.t. 15:2) He viittaavat myös sapattiin, joka kymmenen käskyn vastaisesti näyttää siirretyn vietettäväksi Herran päivänä. Mistään muusta esimerkistä ei tehdä niin suurta numeroa kuin sapatin muuttamisesta. Näin he korostavat äärimmilleen kirkon valtaa, koska se on kyennyt myöntämään vapauksia jopa kymmenen käskyn määräyksestä.

Meikäläiset puolestaan opettavat tässä kysymyksessä, että piispoilla ei ole minkäänlaista valtaa antaa evankeliumin vastaisia säädöksiä, kuten edellä on mainittu. Samalla tavalla opettavat myös kirkkosäännöt (Distinct. 9 kokonaan). On sitä paitsi Raamatun vastaista laatia perinnäissääntöjä siinä tarkoituksessa, että niitä seuraamalla sovittaisimme synnit tai ansaitsisimme vanhurskautuksen. Kristuksen ansion kunniaa loukataan, jos luulemme semmoisilla harjoituksilla tulevamme vanhurskaiksi. On kuitenkin ilmeistä, että tämän käsityksen johdosta ihmissäännöt ovat kirkossa lisääntyneet miltei äärettömiin ja samalla työntäneet opin uskosta ja uskonvanhurskaudesta taka-alalle. Vähän kerrallaan on säädetty yhä uusia pyhäpäiviä, määrätty paastoja ja perustettu uusia seremonioita ja sääntökuntia, koska niiden alkuunpanijat ovat arvelleet, että näillä teoilla ansaitaan armo. Näin laajennettiin aikoinaan katumusmääräyksiä, joista on vielä jäljellä jäänteitä nykyisissä hyvityssäännöissä.

Samaten perinnäissääntöjen laatijat toimivat Jumalan käskyn vastaisesti, kun he keskittävät synnin ruokiin, päiviin ja muihin sellaisiin ja vaivaavat näin seurakuntaa lain orjuudella, ikään kuin kristityille kuuluisi vanhurskauttamisen saavuttamiseksi leeviläisten järjestyksen kaltainen kulttijärjestys. Sellaisen järjestyksen luomisen Jumala olisi muka antanut tehtäväksi apostoleille ja piispoille. Näin näet muutamat kirjoittavat, ja paavit näyttävät osittain joutuneen harhaan Mooseksen lain esimerkin johdosta. Tästä ovat peräisin ne taakoiksi muodostuneet käsitykset, että on kuolemansynti tehdä käsillään työtä juhlapäivinä, vaikka se tapahtuu toisia loukkaamatta, että tietyt ruoat saastuttavat omantunnon, että paastot, ei luonnonmukaiset vaan itse keksityt, ovat tekoja, jotka sovittavat Jumalan, että on kuolemansynti laiminlyödä kanoniset rukoushetket ja ettei pidätettyä syntiä ilman pidättäjän auktoriteettia voisi antaa anteeksi. Itse asiassa kirkkosäännötkään eivät puhu tässä kohden syyllisyyden vaan kirkollisen rangaistuksen pidättämisestä.

Mistä piispoilla on valta määrätä seurakunnille tällaisia ihmissääntöjä omiatuntoja sitomaan? Pietarihan ei salli, että opetuslasten kannettavaksi pannaan mitään iestä. (Ap.t. 15:10) Paavalin sanojen mukaan Herra on antanut piispoille vallan rakentaa, ei kukistaa. (2 Kor. 10:8) Miksi he lisäävät syntien määrää moisilla perinnäissäännöksillä?

Meillähän on toki selviä lausumia, jotka kieltävät asettamasta ihmissääntöjä, joiden tarkoituksena on Jumalan sovittaminen tai joita pidetään välttämättöminä pelastukseen. Paavali sanoo: "Älköön kukaan teitä tuomitko syömisestä, juomisesta, minkään juhlan, uudenkuun tai sapatin johdosta" (Kol. 2:16). Paavali jatkaa: "Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikään kuin eläisitte maailmassa, laaditte säädöksiä: määräätte säädöksiä: 'Älä tartu, älä maista, älä koske!'? Sehän kaikki katoaa käytettäessä, ja on ihmiskäskyjä ja oppeja, joilla tosin on viisauden maine. (Kol. 2:20-23) Kirjeessään Tiitukselle (Tiit. 1:14) Paavali kehottaa: "Älä kiinnitä huomiota juutalaisiin taruihin äläkä totuudesta pois kääntyvien ihmisten käskyihin."

Kristus sanoo niistä, jotka vaativat kuuliaisuutta ihmissääntöjä kohtaan: "Älkää heistä välittäkö; he ovat sokeita sokeain taluttajia" (Matt. 15:14), ja hylkää sellaisen jumalanpalveluksen sanoen: "Jokainen istutus, jota minun isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois." (Matt. 15:13)

Jos piispoilla on oikeus rasittaa omiatuntoja tällaisilla säännöksillä, niin miksi sitten Raamattu niin usein kieltää asettamasta ihmissääntöjä? Miksi se kutsuu niitä riivaajien opeiksi? Olisikohan Pyhä Henki aiheetta varoittanut tästä kaikesta jo ennakolta?

Kun sellaiset järjestykset, jotka on laadittu pakollisiksi, jotta niillä ansaittaisiin vanhurskaus Jumalan edessä, sotivat evankeliumia vastaan, on todettava, ettei piispoilla ole oikeutta sellaisten kulttisäännösten luomiseen eikä oikeutta vaatia niiden ehdotonta noudattamista. On näet välttämätöntä, että seurakunnissa säilytetään oppi kristillisestä vapaudesta, jonka mukaan lain noudattaminen ei ole välttämätön vanhurskauttamiseen, niin kuin Galatalaiskirjeessäkin on sanottu: "Älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen." (Gal. 5:1) On välttämätöntä, että pidetään kiinni evankeliumin ytimestä, siitä että me saavutamme armon uskomalla Kristukseen, emme määrättyjä sääntöjä ja ihmisten säätämiä jumalanpalvelusmuotoja seuraamalla.

Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä. (1 Kor. 11:5)

Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivat toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.

Sanotunlaisia ovat säännökset sunnuntain, pääsiäisen, helluntain ja vastaavien juhlapäivien ja kirkkotapojen pitämisestä. Ne, jotka väittävät, että Herran päivän vietto on kirkon auktoriteetin perusteella välttämättömänä asetettu sapatin vieton sijalle, ovat väärässä. Raamattu on poistanut sapatin, ei kirkko. Evankeliumin ilmoittamisen jälkeen voidaan kaikki Mooseksen lain seremoniat jättää huomiotta. Koska kuitenkin oli välttämätöntä sopia määrätystä päivästä, jotta kansa tietäisi, milloin sen tulee kokoontua, kirkko on selvästikin tätä tarkoitusta varten valinnut sunnuntain. Tätä on pidetty parhaana ilmeisesti siitäkin syystä, että ihmiset saisivat esimerkin kristillisestä vapaudesta ja käsittäisivät, ettei sapatin yhtä vähän kuin minkään muunkaan päivän vietto ole välttämätön.

Esiintyy mitä kummallisimpia väitteitä lain muuttamisesta, uuden lain seremonioista ja sapatin muuttamisesta. Ne ovat kaikki saaneet alkunsa siitä väärästä käsityksestä, että kirkossa pitäisi noudattaa leeviläisen jumalanpalveluksen kaltaisia muotoja ja että Kristus olisi valtuuttanut apostolit ja piispat keksimään uusia seremonioita, jotka ovat välttämättömiä pelastukseen. Nämä harhakäsitykset pääsivät leviämään kirkossa, kun uskon vanhurskautta ei opetettu riittävän selvästi. Jotkut väittävät, että sunnuntain pyhittäminen ei tapahdu varsinaisesti jumalallisen oikeuden perusteella, vaan ikään kuin jumalallisen oikeuden perusteella, ja kuvaavat tarkoin, kuinka paljon pyhäpäivinä saa tehdä työtä. Mitä ovat moiset väitteet muuta kuin omantunnon pauloja? Vaikkakin he yrittävät lieventää perinnäissääntöjä, he eivät koskaan saavuta tarpeellista kohtuutta, niin kauan kuin käsitys niiden välttämättömyydestä säilyy. Tämä käsitys säilyy välttämättä siellä, missä uskonvanhurskautta ja kristillistä vapautta ei tunnusteta.

Apostolit käskivät pidättymään verestä (Ap.t. 15:20) jne. Kuka tätä nykyään noudattaa? Ne, jotka eivät noudata tätä käskyä, eivät silti tee syntiä, koska itse apostolitkaan eivät tahtoneet rasittaa omiatuntoja tällaisella orjuudella, vaan antoivat kiellon vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi. Tätä säännöstä tarkasteltaessa on näet otettava varteen evankeliumin pysyvä tarkoitus.

Tuskin mitään vanhoja kirkkosääntöjä noudatetaan täsmällisesti. Monet niistä jäävät joka päivä käytöstä niidenkin keskuudessa, jotka niitä kiivaimmin puolustavat. Omistatunnoista ei myöskään voida pitää huolta, ellei tässä seurata kohtuutta ja opeteta, ettei vanhojen säännösten noudattaminen ole välttämätöntä ja ettei omiatuntoja loukata, vaikka käytäntö sellaisissa asioissa muuttuisikin.

Piispat voisivat kuitenkin helposti pitää yllä lainmukaista kuuliaisuutta, jolleivät he vaatisi sellaisten perinnäissääntöjen noudattamista, joiden noudattaminen hyvällä omallatunnolla on mahdotonta. Nyt he vaativat selibaattia eivätkä hyväksy papiksi ketään, jollei asianomainen nimenomaan vanno luopuvansa puhtaan evankeliumin opin saarnaamisesta. Meidän seurakuntamme eivät vaadi, että piispat oman arvovallan menettämisen uhalla palauttaisivat yksimielisyyden, mikä tosin olisi hyvien paimenien arvolle sopivaa. Ne pyytävät vain, että piispat keventäisivät kohtuuttomia taakkoja, jotka ovat uusia ja vastoin katolisen kirkon tapaa omaksuttuja. Mahdollisesti näillä säännöksillä oli alun perin hyväksyttävät perusteet, mutta ne eivät sovi enää myöhempiin oloihin. On myös ilmeistä, että muutamat on omaksuttu erehdyksessä. Sen takia olisi piispojen lempeyden mukaista lieventää niitä nyt, koska sellainen muutos ei järkytä kirkon ykseyttä. Monet inhimilliset perinteet ovat näet ajan mukana muuttuneet, kuten juuri kirkkosäännöt osoittavat. Ellei kuitenkaan päästä siihen, että lievennettäisiin määräyksiä, jotka ei voi noudattaa syntiä tekemättä, meidän tulee seurata apostolista sääntöä, joka sanoo: (Ap.t. 5:29) "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä."

Pietari kieltää piispoja herroina hallitsemasta seurakuntia ja pakottamasta niitä. (1 Piet. 5:2-3) Nyt ei ole kysymys siitä, että piispat luopuisivat valta-asemastaan. Ainoastaan pyydetään sitä, että he sallisivat evankeliumia opettaa puhtaasti ja lieventäisivät muutamia harvoja käskyjä, joita ei voi noudattaa syntiä tekemättä. Jolleivät he tee tätä, katsokoot itse, kuinka he Jumalan tuomiolla tekevät tiliä siitä, että he tällä itsepintaisuudellaan antavat aiheen kirkon hajaannukseen.

* * *

Olemme selostaneet tärkeimmät uskonkohdat, jotka näyttävät olevan riidanalaisia. Vaikkakin voitaisiin keskustella useammistakin väärinkäytöksistä, olemme monisanaisuuden välttämiseksi keskittyneet pääasioihin. Aneista, pyhiinvaellusmatkoista ja pannan väärinkäytöstä on paljon valitettu. Paikallisseurakunnilla on ollut paljon vaivaa anekauppiaista. Loppumattomia riitoja on ollut pappien ja munkkien välillä paikallisseurakuntaa koskevista oikeuksista, oikeuksista ripittämiseen, hautaamiseen ja lukemattomiin muihin asioihin. Tällaiset asiat olemme sivuuttaneet, jotta ne seikat, jotka tässä asiassa ovat tärkeämpiä, tulisivat helpommin ymmärrettäviksi, kun ne esitetään lyhyessä muodossa. Emmekä me sillä, mikä tässä on sanottu ja koottu, halua loukata ketään. Esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista. On ilmiselvää, että me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään uusien epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme.

Edellä mainitut uskonkohdat olemme tahtoneet esittää Keisarillisen Majesteetin käskykirjeen mukaisesti. Niistä käy ilmi tunnustuksemme ja meidän keskuudessamme toimivien opettajien opetuksen pääsisältö. Mikäli tästä tunnustuksesta jotakin puuttuu, olemme valmiit, jos Jumala suo, antamaan lisäselvityksiä Raamatun mukaan.

Teidän Keisarillisen Majesteettinne uskolliset alamaiset

Juhana, Saksin herttua, vaaliruhtinas
Yrjö, Brandenburgin rajakreivi
Ernst, Lüneburgin herttua
Filip, Hessenin maakreivi
Juhana Fredrik, Saksin herttua
Frans, Lüneburgin herttua
Wolf, Anhaltin ruhtinas
Nürnbergin raati ja pormestarit
Reutlingenin raati

Etusivu: kaikki tunnustuskirjat