Tunnustuksen puolustus
II uskonkohta. Perisynti
Toisen, perisyntiä koskevan uskonkohdan vastapuoli hyväksyy, kuitenkin varauksin. He nimittäin moittivat perisynnin määritelmää, jonka me ohimennen tulimme esittäneeksi. Tässä Keisarillinen Majesteetti saa heti alkajaisiksi havaita, ettei Kumoamuksen laatijoilta ole puuttunut ainoastaan arvostelukykyä, vaan myös suoruutta. Sillä vaikka me vilpittömästi tahdoimme vain ohimennen luetella, mitä kaikkea perisyntiin sisältyy, niin nuo keksivät omasta päästään pahansuovan tulkinnan ja tahallaan selittävät kierosti lauseemme, joka sinänsä oli aivan harmiton. Kas tässä heidän sanansa: "Jumalanpelon ja uskon puute on tekosyntiä." He siis kieltävät, että se on perisyntiä.On ilman muuta selvää, että tällainen saivartelu on lähtöisin jumaluusoppineista eikä Keisarin neuvonantajista. Tämä viisastelu voitaisiin helposti jättää omaan arvoonsa. Silti, jotta kaikki kunnon ihmiset käsittäisivät, ettemme me tässä asiassa opeta mitään järjettömyyksiä, pyydämme aluksi tutkimaan saksankielistä Tunnustusta. Se vapauttaa meidät siitä epäilyksestä, että opetamme uutuuksia. Sen sanat kuuluvat näin: "Edelleen opetetaan, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka luonnollisella tavalla syntyvät, sikiävät ja syntyvät synnissä. Tämä merkitsee sitä, että he kaikki äidinkohdusta asti ovat täynnä pahaa himoa ja taipumusta ja ettei heillä luonnostaan voi olla mitään todellista jumalanpelkoa eikä mitään todellista uskoa Jumalaan." 1 Tämä kohta osoittaa, että me emme epää luonnon mukaan syntyneiltä ainoastaan mainittuja toimintoja, Jumalan pelkäämistä ja häneen luottamista, vaan myös kyvyn eli lahjan näiden toimintojen aikaansaamiseen. Sanommehan me, että näin syntyneissä on paha himo ja etteivät he voi saada aikaan todellista jumalanpelkoa eivätkä luottamusta Jumalaan. Mitä tässä on moittimista? Ainakin kunnon ihmisten silmissä me olemme nähdäksemme riittävästi puhdistautuneet. Sillä juuri tässä mielessähän latinalainen määrittely epää luonnolta kyvyn, toisin sanoen lahjat ja voiman saada aikaan jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan; samoin se epää vastaavat teot, mikäli kysymyksessä ovat aikuiset. Näin ollen me emme puhuessamme pahasta himosta tarkoita sillä ainoastaan tekoja eli himon hedelmiä, vaan luonnon jatkuvaa taipumusta pahaan.
Tuonnempana aiomme laveammin osoittaa, että meidän esityksemme pitää yhtä vanhan ja tutun määritelmän kanssa. Ensimmäiseksi meidän on kuitenkin ilmaistava, miksi me tässä kohdassa olemme käyttäneet juuri näitä sanoja. Vastustajienkin kouluviisaus ilmaisee asiaa näin: perisynnin sisältö on paha himo. Tästä syystä ei näitä sanoja ole voitu määrittelyssä sivuuttaa, ei varsinkaan nykyaikana, jolloin aika moni puhuu näistä asioista filosofisesti ja vähemmän hengellisesti.
Muutamat nimittäin selittävät, ettei perisynti ole mikään ihmisluonnon vika eikä turmelus, vaan ainoastaan orjuutta ja kuolevaisuutta, jota ihmiset saavat Aadamin jälkeläisinä kestää ilman mitään omaa syytään, toisen henkilön syynalaisuuden tähden. He lisäävät tähän vielä, ettei ketään tuomita iankaikkiseen kuolemaan perisynnin tähden. Syntyyhän orjattaresta orjia, ja nämä saavat kestää tämän yhteiskunnallisen asemansa ilman mitään omassa luonnossaan olevaa vikaa, äitinsä kovan osan tähden. Ilmaistaksemme nyt, ettei tämä epäkristillinen käsitys meitä tyydytä, olemme käyttäneet sanoja "paha himo", parhaassa tarkoituksessa sanoneet perisyntiä taudiksi ja esittäneet, että ihmisluonto on syntymästä asti kokonaan synnin turmelema.
Me emme kuitenkaan maininneet ainoastaan pahaa himoa. Sanoimme, että ihmiseltä myös puuttuu jumalanpelko ja usko. Näin me teimme seuraavassa tarkoituksessa. Myös skolastisilla opettajilla on pinnallinen käsitys perisynnistä, kun he eivät riittävästi ymmärrä isiltä saamaansa perisynnin määritelmää. He puhuvat synnin taulasta sanoen sitä ruumiilliseksi ominaisuudeksi, ja lapsellisia kun ovat, he kysyivät, onko tämä ominaisuus saatu omenan aiheuttamasta tartunnasta vai käärmeen henkäyksestä ja paheneeko vaiva lääkkeistä. Tämäntapaisten kysymysten alle he ovat peittäneet itse pääasian.
Niinpä he perisynnistä puhuessaan jättävät mainitsematta ihmisluonnon pahimmat viat: ettei tunneta Jumalaa, että halveksitaan Jumalaa, ei pelätä Jumalaa, ei luoteta Jumalaan, vihataan Jumalan tuomiota, paetaan, kun hän tuomitsee, ollaan vihoissaan Jumalalle, ei uskalleta toivoa Jumalan armoa, perustetaan luottamus siihen, mitä käsillä on jne. Näitä tauteja, jotka kaikkein eniten ovat Jumalan lain vastaisia, skolastikot eivät huomaa. Päinvastoin he saman tien katsovat, että ihmisluonnossa on tallella sen alkuperäinen voima rakastaa Jumalaa yli kaiken ja täyttää Jumalan käskyjä niin, että niiden syvin sisältö toteutuu. He eivät huomaa, kuinka ristiriitainen heidän esityksensä on. Jos näet ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja täyttämään Jumalan käskyt, eikö hänessä silloin yhä ole alkuvanhurskaus?
Mutta jos ihmisluonnolla on niin vahvat voimat, että ihminen omassa varassaan voi rakastaa Jumalaa yli kaiken, niin kuin skolastikot rohkenevat vakuuttaa, mitä sitten on perisynti? Mihin sitten tarvitaan Kristuksen armoa, jos me voimme tulla vanhurskaiksi omassa varassamme? Mihin tarvitaan Pyhää Henkeä, jos ihmisvoimat itsessään riittävät Jumalan rakastamiseen yli kaiken ja Jumalan käskyjen täyttämiseen? Kukapa ei huomaisi, kuinka nurinkurinen on vastustajiemme ajatuksenkulku. Ihmisluonnon lievemmät taudit he kyllä huomaavat, mutta eivät pahempia tauteja, joista kuitenkin Raamattu kaikkialla varoittaa ja joita profeetat yhtenään valittavat. Niitä ovat lihallinen suruttomuus, Jumalan halveksiminen, Jumalaan kohdistuva viha ja muut sen kaltaiset viat, jotka ovat meissä synnynnäisiä. Mutta sitten skolastikot alkoivat sekoittaa kristinuskoon filosofista käsitystä ihmisluonnon täydellisyydestä ja antoivat kohtuuttoman suuren merkityksen vapaalle ratkaisuvallalle ja sen herättämille teoille ja opettivat, että ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä filosofisella, yhteiskunnallisella vanhurskaudella, jonka mekin myönnämme olevan järjen hallinnassa ja jonkin verran meidän omassa vallassamme. Silloin he menettävät kaiken kyvyn nähdä ihmisluonnon sisäistä saastaisuutta. Eihän näitä asioita voida arvostella muuten kuin Jumalan sanan nojalla, mutta sitäpä skolastikot eivät esityksissään useinkaan käsittele.
Kas tässä syy, miksi perisyntiä määritellessämme mainitsimme myös pahan himon ja torjuimme sen, että ihmisellä luonnollisten voimiensa puolesta olisi kyky pelätä Jumalaa ja luottaa häneen. Tahdoimme näet viitata siihen, että perisyntiin sisältyvät myös seuraavat sairaudet: Jumalan tuntemuksen puute, Jumalan halveksiminen, jumalanpelon ja Jumalaan luottamisen puuttuminen sekä kykenemättömyys rakastaa Jumalaa. Nämä ovat ihmisluonnon suurimmat viat, ja ne suuntautuvat aivan erityisesti kymmenen käskyn ensimmäistä taulua vastaan.
Mitään uutta emme ole tässä sanoneet. Oikein ymmärrettynä vanha määritelmä sanoo aivan saman asian väittäessään, että perisynti on alkuvanhurskauden puuttumista. Mitä sitten on vanhurskaus? Skolastikot käyvät tässä kiistaa muodollisista kysymyksistä, mutta eivät selitä, mitä alkuvanhurskaus on. Edelleen on huomattava, ettei vanhurskaus Raamatussa rajoitu vain kymmenen käskyn toiseen tauluun, vaan siihen kuuluu myös ensimmäinen taulu, joka käskee jumalanpelkoon, uskoon ja rakastamaan Jumalaa. Näin ollen alkuvanhurskauteen ei ollut määrä sisältyä vain ruumiin ominaisuuksien sopusuhtainen kokonaisuus, vaan myös nämä lahjat: varma tieto Jumalasta, jumalanpelko ja luottamus Jumalaan tai ainakin vilpitön kyky saavuttaa nämä. Tästä on Raamattu todisteena, se kun sanoo, (1 Moos. 1:26, 27) että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisekseen. Mitä tämä muuta on kuin että ihmiseen oli pantu sellaisen viisauden ja vanhurskauden kuva, hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan. Ihmiselle oli toisin sanoen annettu nämä lahjat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, luottamus Jumalaan jne. Tällä tavoin nimittäin selittävät Jumalan kaltaisuuden Irenaeus ja Ambrosius. Jälkimmäinen puhuu paljonkin tähän suuntaan, mm. seuraavasti: "Ei siis ole Jumalan kaltainen se sielu, jossa Jumala ei alati ole." Myös Paavali Efesolais- (Ef. 5:9) ja Kolossalaiskirjeissään (Kol. 3:10) osoittaa, että Jumalan kuva tarkoittaa Jumalan tuntemusta, vanhurskautta ja totuutta. Lombarduskin sanoo rohkeasti, että alkuvanhurskaus on Jumalan kaltaisuutta, jonka Jumala on pannut ihmiseen. Me lainaamme vanhojen opettajien sanoja, jotka käyvät täysin yksiin sen kanssa, miten Augustinus Jumalan kuvaa tulkitsee.
Niinpä siis vanha määritelmä sanoessaan syntiä alkuvanhurskauden puutteeksi ei sisällä vain sitä, että ihmiseltä alempien voimien tasolla puuttuu kuuliaisuus, vaan siinä väitetään myös, että häneltä puuttuvat Jumalan tuntemus, Jumalaan luottaminen, jumalanpelko ja rakkaus Jumalaan tai ainakin voima näiden toimintojen aikaansaamiseen. Opettavathan jopa skolastiset jumaluusoppineetkin, ettei mainittuja toimintoja voida saada aikaan ilman tiettyjä lahjoja tai armon apua. Jotta asia voitaisiin käsittää, me nimeämme juuri nämä lahjat, ja ne ovat Jumalan tuntemus, jumalanpelko ja luottamus Jumalaan. Sanotusta selviää, että vanha määritelmä lausuu tarkalleen saman kuin mekin väittäessämme, että ihmiseltä puuttuvat jumalanpelko ja luottamus Jumalaan, nimenomaan sikäli kuin on kysymys lahjoista ja voimasta näiden toimintojen aikaansaamiseen, ei vain toiminnoista sinänsä.
Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista. Eivät totisesti käsitä omia puheitaan ne, jotka väittävät, että ihmisessä voi yhtaikaa olla rakkaus Jumalaan yli kaiken sekä paha himo, jota Pyhä Henki ei ole kuolettanut.
Me olemme siis perisyntiä määritellessämme kohdalleen ilmaisseet kummankin seikan. Olemme lausuneet nuo puutteet, ettei langennut ihminen voi uskoa Jumalaan eikä pelätä ja rakastaa häntä. Samoin olemme sanoneet, että ihmisessä on paha himo, joka vastoin Jumalan sanaa kääntyy siihen, mikä on lihallista, toisin sanoen ei etsi ainoastaan ruumiillisia nautintoja, vaan myös lihallista viisautta ja vanhurskautta ja luottaa näihin saavutuksiin halveksien Jumalaa. Eivätkä vain vanhan ajan opettajat, vaan uudemmatkin, sikäli kuin heillä on järkeä päässä, opeta, että juuri nämä kaksi asiaa yhdessä ovat perisynti: nuo esittämäni puutteet sekä paha himo. Näinhän sanoo Tuomas: "Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta." Ja Bonaventura: Jos kysytään, mitä perisynti on, oikea vastaus kuuluu, että se on hillitöntä pahaa himoa. Oikea vastaus on myös, että se on sen vanhurskauden puuttumista, joka meillä kuuluisi olla. Kumpaankin näistä vastauksista sisältyy myös toinen. Sama on Hugon mielipide, kun hän sanoo, että perisynti on ymmärryksessä olevaa tietämättömyyttä ja lihassa olevaa pahaa himoa. Tällä hän tarkoittaa: Me olemme syntymästämme asti sellaisia, ettemme Jumalaa tunne, emme usko emmekä luota häneen, vaan halveksimme ja vihaamme häntä.
Tämän kaiken hän on sisällyttänyt sanaan "tietämättömyys". Nämä käsitykset ovat Raamatun mukaisia. Paavali mainitsee välistä selvin sanoin ihmisessä olevan puutoksen, kuten (1 Kor. 2:14) "Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on." (Room. 7:5) Toisessa kohdassa hän sanoo himon vaikuttava meidän jäsenissämme ja kantavan pahaa hedelmää. Voisimme viitata vielä useampiinkin kohtiin kummankin seikan tueksi, mutta kun asia on selvä, ei todisteita tarvita. Ymmärtäväinen lukija voi myös helposti käsittää, etteivät jumalanpelon ja uskon puuttuminen ole pelkästään tekosyntejä. Ovathan ne pysyviä ihmisluonnon puutoksia, sikäli kuin se ei ole uudistunut.
Meidän käsityksemme perisynnistä ei siis mitenkään poikkea Raamatusta eikä katolisen kirkon käsityksestä, vaan me olemme jälleen perkaamassa esiin ja tuomassa päivänvaloon Raamatusta ja isiltä aivan ratkaisevia lausumia, jotka ovat olleet uudempien jumaluusoppineiden rikkiviisaiden kiistelyjen peitossa. Onhan asia itsessään selvä; uudemmat jumaluusoppineet vain eivät ole huomanneet, mitä isät ovat tarkoittaneet puhuessaan puutoksesta.
Perisynnin tuntemus on aivan välttämätön asia. Eihän ole mahdollista käsittää Kristuksen armon suuruutta, jollei ole opittu tuntemaan meidän tautejamme. Koko ihmisvanhurskaus on pelkkää teeskentelyä Jumalan edessä, jollemme ole oivaltaneet, että sydän on luonnostaan vailla rakkautta Jumalaan, jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Siitä syystä profeettakin sanoo: (Jer. 31:19) "Päästyäni ymmärrykseen minä lyön lanteeseeni", ja taas: (Ps. 116:11) "Minä sanoin hädässäni: Kaikki ihmiset ovat valhettelijoita", toisin sanoen, ei kellään ole oikeaa käsitystä Jumalasta.
Tässä kohden vastustajat suomivat Lutheriakin, hän kun on kirjoittanut perisynnin jäävän ihmiseen kasteen jälkeen. He lisäävät, että Leo X on syystä tuominnut tämän opinkohdan. Keisarillinen Majesteetti saa kuitenkin tässä heidät kiinni väärästä syytöksestä. Vastustajat tietävät hyvin, mitä Luther tällä lauseella tarkoittaa, nimittäin sillä, että perisynti jää jäljelle kasteen jälkeen. Aina hän on kirjoittanut, että kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, vaikkakin jäljelle jää perisynnin niin sanottu sisältö, nimittäin paha himo. Tästä sisällöstä hän on myös lisäksi huomauttanut, että kasteessa annettu Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä. Samaan tapaan puhuu myös Augustinus. Hän sanoo: "Synti annetaan anteeksi kasteessa, ei niin, että se lakkaisi olemasta, vaan niin, että sitä ei syyksi lueta." Tässä hän avoimesti tunnustaa, että synti on olemassa, toisin sanoen jää ihmiseen, vaikkakin sitä ei syyksi lueta. Tämä lause oli siinä määrin jälkipolven mieleen, että se on otettu mukaan kirkollisiin säädöksiinkin. Edelleen Augustinus sanoo kirjoituksessaan Julianusta vastaan: Tuo laki, joka on meidän jäsenissämme, on hengellisessä uudestisyntymässä menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, mutta jää silti kuolevaiseen lihaan. Se on menettänyt voimansa, koska sakramentti, jossa uskovat syntyvät uudestaan, päästää syynalaisuudesta; kuitenkin se jää ihmiseen, se kuin aikaansaa pahoja haluja, joita vastaan uskovat taistelevat. Tähän tapaan vastustajat tietävät Lutherin ajattelevan ja opettavan, mutta kun he eivät voi asiallisesti osoittaa hänen olevan väärässä, he kuitenkin vääristelevät hänen sanojaan, kukistaakseen syyttömän tällä tempulla.
Vastustajamme väittävät, että paha himo on rangaistusta eikä synti. Luther pysyy kannallaan: Paha himo on synti. Yllä on esitetty, että Augustinus määrittelee perisynnin pahaksi himoksi. Jos tässä lausumassa on jotakin vialla, rettelöikööt Augustinusta vastaan. Paavali sanoo sitä paitsi: (Room. 7:7) "Minä en olisi tiennyt himoa synniksi, ellei laki olisi sanonut: 'Älä himoitse'", ja vielä: (Room. 7:23) "Minä näen jäsenissäni toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on." Selvästi hän nimittää pahaa himoa synniksi, jota tosin ei lueta syyksi niille, jotka ovat Kristuksessa, vaikka se luonnostaan ansaitsisi kuoleman, jollei sitä anneta anteeksi. Tämä on isien kiistaton mielipide. Augustinushan on laatinut pitkän kirjoituksen kumotakseen sen harhakäsityksen, että ihmisen paha himo ei ole mikään vika, vaan yhdentekevä asia (kr1) siinä mielessä kuin ihonväriä tai huonoa terveydentilaa sanotaan yhdentekeväksi asiaksi.
Mutta jos vastapuolelta väitetään, että synnin taula on yhdentekevä asia, sitä vastaan eivät nouse ainoastaan monet raamatunkohdat, vaan suorastaan koko kirkko. Vaikkei vallitsisikaan täydellinen yksimielisyys, kuka on koskaan tohtinut väittää, että yhdentekeviä asioita olisivat Jumalan vihaan ja armoon tai hänen sanaansa kohdistuvat epäilykset, Jumalan tuomiosta vihastuminen, kiukuttelu sen tähden, ettei Jumala heti päästä ahdingosta, nurkuminen sen johdosta, että jumalattoman osa on parempi kuin hurskaan, edelleen vihaan, irstauteen, kunnianhimoon ja ahneuteen syttyminen jne.? Tämmöistä juuri saavat itsessään havaita hurskaat ihmiset, mistä tarjoavat esimerkkejä psalmit ja profeetat. Mutta skolastikot ovat tähän kohtaan tuoneet Raamatun sijaan filosofian piiristä aivan vieraita käsityksiä, etteivät nimittäin intohimot muka tee meistä hyviä eivätkä pahoja, emmekä me niiden tähden ansaitse kiitosta emmekä moitteita. Edelleen, ettei mikään ole syntiä, jollei se ole tahallista. Nämä filosofeilta tavattavat käsitykset ovat lausutut ajatellen asiaa yhteiskunnan kannalta, ei Jumalan silmin arvostellen. Aivan yhtä typerästi he kursivat kokoon muitakin mielipiteitä, kuten esimerkiksi, ettei luonto ole paha. Jos näin sanottaisiin oikeassa yhteydessä, emme panisi vastaan. Mutta jos tätä lausetta kierosti käytetään perisynnin ohentamiseen, ei tehdä oikein. Yhtä kaikki tämmöisiä lauseita tavataan skolastikoilta, jotka asiattomasti sekoittavat toisiinsa filosofiset eli yhteiskunnalliset siveyskäsitykset ja evankeliumin. Eikä moinen viisastelu rajoittunut skolastikkojen omaan keskuuteen, vaan, niin kuin enimmäkseen käy, mielipiteet kulkeutuivat kansan pariin. Nämä uskomukset olivat vallalla lisäten luottamusta ihmisen omiin voimiin ja pimentäen Kristuksen armon tuntemusta. Sen tähden Luther on tahtonut tähdentää perisynnin suuruutta ja ihmisluonnon heikkoutta, ja hän on opettanut, etteivät nuo perisynnin jäännökset meissä ole mikään ihmisessä luonnostaan yhdentekevä asia, vaan tarvitaan Kristuksen armoa, ettei niitä syyksi luettaisi, ja myös Pyhän Hengen työtä, että me ne kuolettaisimme.
Skolastikot vesittävät siis kummankin asian, sekä synnin että rangaistuksen, opettaessaan, että ihminen voi omin voimin täyttää Jumalan käskyt. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa esitetään kuitenkin alkusynnin eli perisynnin tähden annettu rangaistus aivan toisin. Siellä ei ihmisluontoa ainoastaan tuomita kuoleman ja ruumiillisten onnettomuuksien alaiseksi, vaan myös Perkeleen valtapiiriin kuuluvaksi. Lausutaanhan siellä tuo hirvittävä sana: (1 Moos. 3:15) "Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille". Puutos ja paha himo ovat rangaistuksia ja syntejä; kuolema ja ruumiilliset onnettomuudet sekä Perkeleen hirmuvalta ovat varsinaisia rangaistuksia. Ihmisluonto on nimittäin annettu orjuuteen, ja Perkele pitää sitä vankinaan. Hän sokaisee ihmisen ja johtaa hänet jumalattomiin kuvitelmiin ja harhoihin ja viettelee hänet kaikenlaisiin synteihin. Aivan niin kuin Perkelettä ei voida voittaa ilman Kristuksen apua, emme myöskään voi omin voimin vapautua tuosta orjuudesta. Maailmanhistoriakin on osoituksena siitä, kuinka mahtava on Perkeleen valtakunta. Maailma on täynnä Jumalaan kohdistuvaa herjaa ja jumalattomia harhakäsityksiä, ja näihin kahleisiin kytkettyinä Perkele pitää niitä, jotka ovat viisaita ja hurskaita maailman silmissä. Muissa ilmenee sitten karkeampia paheita. Nyt on Kristus annettu meille poistamaan nämä synnit ja rangaistukset ja hävittämään Perkeleen vallan, synnin ja kuoleman. Kristuksen hyviä tekoja emme voi kuitenkaan tuntea, jollemme käsitä onnetonta tilaamme. Siitä syystä meikäläiset saarnaajat ovat näitä asioita uutterasti opettaneet. Siinä he eivät ole esittäneet mitään uutta, vaan ainoastaan tuoneet julki Pyhää Raamattua ja pyhien isien mielipiteitä.
Oletamme, että yllä sanottu riittää Keisarilliselle Majesteetille vastaukseksi niihin lapsellisiin ja mauttomiin saivarteluihin, joita vastustajat ovat vääristellen esittäneet syytöksiksi tätä meidän uskonkohtaamme vastaan. Olemme vakuuttuneita siitä, että meidän käsityksemme on oikea ja Kristuksen katolisen kirkon mukainen. Jos kuitenkin vastapuolelta tahdotaan palata tätä kiistakysymystä käsittelemään, meidän puoleltamme nousee kyllä sellaisia miehiä, jotka vastaavat heille ja puoltavat totuutta. Sillä tässä kysymyksessä vastustajat suurelta osalta eivät käsitä, mitä puhuvat. Heidän väitteensä ovat usein ristiriitaisia, eivätkä he kykene dialektiikan kannalta oikein esittämään perisynnin muodollista puolta eivätkä sitä, mitä he sanovat puutoksiksi. Emme ole kuitenkaan tässä yhteydessä tahtoneet turhan perusteellisesti paneutua heidän kiistakysymyksiinsä. Olemme tyytyneet vain tutuin ja selkein sanoin selostamaan pyhien isien käsitystä, johon mekin yhdymme.