Luterilaiset tunnustuskirjat

Etusivu > Yksimielisyyden ohje > 3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

3. Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus

Kolmas Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien keskuudessa syntynyt kiista koskee uskonvanhurskautta eli Kristuksen vanhurskautta, jonka Jumala armosta, uskon kautta lukee kurjille syntisille vanhurskaudeksi.

Eräät ovat väittäneet,37 että uskonvanhurskaus, jota apostoli sanoo Jumalan vanhurskaudeksi, (Room. 1:17) on Jumalan olemukseen kuuluvaa vanhurskautta. Se on siis myös yhtä kuin Kristus, olemukseltaan ja luonnoltaan Jumalan todellinen Poika, joka uskon kautta asuu valituissa ja saa heidät elämään oikein. Siten Kristus on heidän vanhurskautensa. Tähän vanhurskauteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna.

Toiset taas ovat ajatelleet ja opettaneet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautemme.

Kumpaakin ryhmää vastustaen ovat muut Augsburgin tunnustuksessa pysyvät opettajat yksimielisesti saarnanneet, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Jumalana ja ihmisenä Kristus on täydellisellä kuuliaisuudellaan meidät lunastanut synneistämme, vanhurskauttanut ja pelastanut meidät. Uskon vanhurskaus on sama asia kuin syntien anteeksiantamus ja sovinto Jumalan kanssa. Jumalan lapsiksi meidät otetaan yksinomaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Yksin uskon kautta tämä kuuliaisuus sulasta armosta luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi; tämä kuuliaisuus päästää heidät kaikesta vääryydestään.

Interimin johdosta ja muutenkin on syntynyt paljon väittelyä tästä vanhurskautusta koskevasta opinkohdasta. Kiistat selvitetään alempana kohdassa antithesis, jossa esitellään tämän opinkohdan oikean tulkinnan kanssa ristiriitaiset käsitykset.

Puolustus sanoo syystä tätä uskonvanhurskaudesta puhuvaa opinkohtaa koko kristillisen opin tärkeimmäksi;38 ilman sitä ei yksikään kurja omatunto voi saada kestävää lohdutusta eikä oppia oikein tuntemaan Kristuksen armon rikkautta. Samoin kirjoittaa tohtori Luther:39 "Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista", Tomus 5, 159 (Jena). Erityisesti tätä opinkohtaa koskee Paavalin sana: (1 Kor. 5:6) "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan." Sen vuoksi apostoli niin kiivaan määrätietoisesti (Gal. 5:9) käyttää tästä puhuessaan sellaisia sanontoja kuin "ilman lakia" "ilman tekoja" "yksin armosta", joista käytetään nimitystä particulae exclusivae. Niillä suljetaan ihmisen teot tämän uskonkohdan ulkopuolelle ja osoitetaan samalla, kuinka tärkeää on juuri tässä esittää puhtaan opin vastakohtainen antithesis, väärä oppi, ja siten erottaa se oikeasta opista, torjua ja hylätä.

Selvittääksemme tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan johdolla, ja saadaksemme sen hänen armonsa avulla loppumaan me esitämme nyt opetuksemme, uskomme ja tunnustuksemme.

Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta me yksimielisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme johdannossa olevan oppimme ja tunnustuksemme tiivistelmän mukaisesti seuraavaa:

Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi.

Nämä lahjat Pyhä Henki lupaa ja ojentaa meille pyhässä evankeliumissa. Usko on ainoa keino, jolla me tartumme lupaukseen, otamme sen vastaan, käsitämme sen koskevan itseämme ja saamme sen omaksemme. Usko on Jumalan lahja, jonka avulla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan lunastajamme Kristuksen ja luottamaan häneen. Uskolla me tiedämme, että meillä yksin hänen kuuliaisuutensa vuoksi, yksin armosta on syntien anteeksiantamus, että Isä Jumala pitää meitä vanhurskaina ja että saamme iankaikkisen autuuden.

Tämä merkitsee samaa kuin Paavalin sanat: Uskon kautta me tulemme vanhurskaiksi (Room. 3:28); usko luetaan meille vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Paavali sanoo myös, että Kristuksen, ainoan välimiehen, kuuliaisuus tekee meistä vanhurskaita ja että yhden vanhurskaus koituu kaikille ihmisille uskon kautta tapahtuvaksi vanhurskauttamiseksi (Room. 5:19, 18). Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.

Näin ollen se vanhurskaus, jonka Jumala sulasta armosta lukee uskolle ja uskoville kuuluvaksi, on Kristuksen kuuliaisuus, kärsimys ja ylösnousemus; hän on meidän sijastamme täyttänyt lain ja maksanut hyvityksen synneistämme.

Kristus ei nimittäin ole ainoastaan ihminen vaan Jumala ja ihminen yhtenä jakamattomana persoonana. Hän ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijaisenamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden. Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.

"Vanhurskauttaminen" merkitsee siis tässä yhteydessä vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi (Fil. 3:9). Samassa merkityksessä sanaa "vanhurskauttaa" käytetään Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sananl. 17:15: "Jumalattoman vanhurskauttaja (=syyttömäksi julistaja) ja vanhurskaan tuomitsija ovat kumpikin Herralle kauhistus." Jes. 5:22 s.: "Voi niitä (...) jotka lahjuksesta vanhurskauttavat (julistavat syyttömäksi) jumalattoman ja ottavat oikeuden vanhurskaalta (siltä, joka on oikeassa)." Room. 8:33: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa (julistaa syyttömäksi ja päästää synneistä)."

Toisinaan käytetään kuitenkin sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' sanan iustificatio 'vanhurskautus' asemesta. Siksi ensin mainittu sana on tarkoin selitettävä, jottei uskonvanhurskauden seurauksena tapahtuvaa uudistusta sekoitettaisi uskon kautta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen itseensä, vaan käsitteet osattaisiin oikealla tavalla pitää erossa toisistaan.

Sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' käytetään nimittäin kahdella tavalla. Laajemmassa merkityksessä se sulkee piiriinsä sekä syntien anteeksiantamuksen yksin Kristuksen tähden että tätä seuraavan uudistuksen, jonka Pyhä Henki saa aikaan niissä, jotka on uskon kautta vanhurskautettu. Suppeammin sitä käytetään merkityksessä remissio peccatorum et adoptio in filios Dei 'syntien anteeksiantaminen ja Jumalan lapseksi ottaminen'. Jälkimmäisessä merkityksessä Puolustus käyttää sitä alinomaa: iustificatio est regeneratio, vanhurskautus on samaa kuin uudestisyntyminen. Myös Pyhä Paavali tekee eron uudestisyntymisen ja uudistuksen välillä: "Hän pelasti meidät uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta" (Tit. 3:5).

Samassa merkityksessä on toisinaan käytetty sanaa vivificatio 'eläväksi tekeminen'. Kun näet Pyhä Henki - ilman ihmisen myötävaikutusta - synnyttää uskon ja ihminen vanhurskautetaan tämän uskon kautta, silloin tapahtuu todellinen uudestisyntyminen: vihan lapsesta tulee Jumalan lapsi; ihminen siirretään kuolemasta elämään. Raamattu sanoo: "Kun olimme synteihimme kuolleina, hän teki meidät yhdessä Kristuksen kanssa eläviksi" (Ef. 2:5) "Vanhurskas saa elämän uskostaan" (Room. 1:17). Tässä merkityksessä sanaa käytetään (Hab. 2:4) alinomaa Puolustuksessa.

Sitä käytetään kuitenkin usein myös tarkoittamaan sitä pyhitystä ja uudistusta, joka on uskonvanhurskauden seuraus. Niin tekee tohtori Lutherkin teoksessaan Kirkoista ja kirkolliskokouksista40 sekä muuallakin.

Silloin kun me opetamme, että Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtuu uudestisyntyminen ja vanhurskautus, emme tarkoita sitä, että vanhurskautettujen ja uudestisyntyneiden olemus ja elämä uudestisyntymisen jälkeen olisivat täysin vailla kosketusta vääryyteen. Tarkoitamme sitä, että Kristus peittää täydellisellä kuuliaisuudellaan kaiken sen synnin, joka pysyy piintyneenä heidän luontoonsa koko tämän elämän ajan. Huolimatta siitä, että he turmeltuneena luontonsa puolesta ovat syntisiä ja pysyvät sellaisina hautaan asti, heidät julistetaan ja katsotaan täysin vanhurskaiksi uskon kautta, sen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus osoitti Isälleen meidän sijaisenamme syntymästä aina häpeälliseen ristinkuolemaan saakka. Tällainen opetus taas ei ollenkaan merkitse sitä, että me muka saisimme tai meidän pitäisi vaeltaa synnin teitä ja jatkaa synnin tekemistä, katumatta, kääntymättä ja elämäämme parantamatta.

Tosi katumus kuuluu ilman muuta alkuun. Kun sitten joku on tehty vanhurskaaksi Jumalan edessä eli otettu armoon - sehän tapahtuu sulasta armosta, ainoan välittäjän Kristuksen tähden, yksin uskon kautta, tekoja tai ansioita kyselemättä - silloin hänelle annetaan Pyhä Henki, joka häntä uudistaa ja pyhittää sekä vaikuttaa hänessä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tässä elämässä uudistuminen on kuitenkin vasta alullaan; se ei vielä ole täydellistä vaan synti asustaa uudestisyntynenkin lihassa. Siitä syystä uskonvanhurskaus on alati riippuvainen siitä, että armollinen Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme, kyselemättä mitään meiltä tulevaa täydennystä. Meidän syntimme hän taas antaa anteeksi, peittää ne eikä pane niitä meidän tiliimme (Room. 4:6-8).

Koska vanhurskauttamisesta puhuvaa uskonkohtaa on varjeltava puhtaana, on erityisen tarkoin pidettävä huolta siitä, ettei vanhurskauttamisen opinkohtaan sekoiteta eikä sotketa sellaista, mikä siihen ei asiallisesti kuulu, nimittäin sitä, mikä kulkee uskon edellä ja mikä on sen seurausta. Ovathan kääntymys ja vanhurskauttaminen kaksi aivan eri asiaa, eivätkä siis kaikki ne asiat, jotka kuuluvat kääntymykseen, ilman muuta kuulu vanhurskauttamisen opinkohtaan. Vanhurskauttamiseen kuuluu ja tarvitaan ainoastaan Jumalan armo, Kristuksen ansio sekä usko, joka ottaa vastaan evankeliumin lupaaman armon ja jonka kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan meidän omaksemme. Näin me saamme synnit anteeksi, pääsemme sovintoon Jumalan kanssa, tulemme Jumalan lapsiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi.

Aitoa pelastavaa uskoa ei siis ole niillä, jotka katumatta ja synnin tähden tuskaa tuntematta aikovat pysyä synneissään ja jatkaa niiden tekemistä. Vilpitön katumus kulkee aina uskon edellä; oikea usko kuuluu ja liittyy aina todelliseen parannukseen.

Rakkaus taas on aitoa uskoa välittämättä seuraava hedelmä. Rakkauden puuttuminen on varma merkki siitä, että ihminen ei elä vanhurskautettuna; hän joko on yhä vielä kuoleman vallassa tai sitten hän on menettänyt kerran saamansa uskonvanhurskauden, kuten Johannes sanoo (1 Joh. 3:14).

Mutta Paavali sanoo: (Room. 3:28) "Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja" ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.

Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen työtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin. Turmeltunut lihamme estää uudistusta ja pyhitystä saavuttamasta täydellistä puhtautta tämän elämän aikana. Siitä on tohtori Luther kirjoittanut osuvasti mainiossa, laajassa Galatalaiskirjeen selityksessään:41

"Olemme mekin sitä mieltä, että opetuksessa on puhuttava myös rakkaudesta ja hyvistä teoista, mutta sen on tapahduttava oikeassa yhteydessä, niin että oppi teoista pidetään erillään vanhurskauttamisopista. Mutta nyt meitä askarruttaa itse pääkysymys; nyt emme kysy, onko oikein rakastaa ja tehdä hyviä tekoja, vaan me tutkimme kysymystä, kuinka tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä ja pelastutaan. Siihen me vastaamme pyhän Paavalin kanssa: me tulemme vanhurskaiksi ainoastaan uskomalla Kristukseen, emme tekemällä lain määräämiä tekoja, emme rakastamalla. Näin vastatessamme me emme syrjäytä tekoja emmekä rakkautta, niin kuin vastustajat valehdellen ja herjaten väittävät meidän tekevän. Me ainoastaan torjumme Saatanan yrityksen houkutella meidät pois nyt tutkittavana olevan pääasian tarkastelemisesta muihin puuhiin, jotka eivät tähän millään lailla kuulu. Koska me nyt siis vielä olemme käsittelemässä vanhurskauttamisen uskonkohtaa, me hylkäämme ja tuomitsemme kaikki teot. Tämä uskonkohta on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että se ei siedä teoista puhumista eikä niissä puuhaamista. Siksi me panemme poikki kaikki puheet laista ja lain töistä, kun nyt on puhuttava vanhurskauttamisesta."

Koska sitä paitsi murheelliset sydämet tarvitsevat kestävän, luotettavan lohdun ja koska Kristuksen ansion ja Jumalan armon kunnia on oikein tunnustettava, sisältyy Raamattuun se oppi, että Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien armollinen sovitus eli anteeksiantamus, joka lahjoitetaan sulasta armosta, pelkästään välimiehemme Kristuksen ansion perusteella, ja joka otetaan vastaan yksistään uskomalla evankeliumin sisältämä lupaus. Jumalan edessä vanhurskauttaessaan usko ei siis luota katumukseen, ei rakkauteen eikä mihinkään muihin hyveisiin. Se luottaa yksin Kristukseen, erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, siihen että hän on kuuliaisena täyttänyt lain puolestamme. Kristuksen kuuliaisuus luetaan uskoville vanhurskaudeksi.

Miten voimme siis ottaa vastaan ja omaksemme Jumalan armon, Kristuksen ansion ja syntien anteeksiantamuksen, kun evankeliumi ne lupaa meille? Se ei tapahdu katumalla, ei rakastamalla eikä mitään muuta hyvettä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskomalla.

On aivan oikein sanoa, että Kristukseen uskomalla vanhurskaiksi tulleilla uskovilla on tämän elämän aikana ensinnäkin heidän hyväkseen luettu vanhurskautta, joka koostuu uudesta kuuliaisuudesta eli hyvistä teoista. Mutta näitä ei pidä sekoittaa toisiinsa eikä yhdessä sisällyttää Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta puhuvaan opinkohtaan. Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa. Vielä uudistuneena, paljon hyviä töitä tehtyään ja elämässä onnistuttuaankin ihminen voi yksin Kristuksen kuuliaisuuden varassa kelvata Jumalalle, päästä Jumalan suosioon sekä elää Jumalan lapsena ja iankaikkisen elämän perillisenä.

Tähän yhteyteen kuuluu myös Room. 4:5. Pyhä Paavali kirjoittaa, että Abraham on tullut vanhurskaaksi Jumalan edessä yksin uskosta, välimiehen tähden; hänen omilla teoillaan ei ollut siihen mitään osuutta. Tämä ei koske vain alkua, jolloin hän vasta kääntyi epäjumalien palvelemisesta ja oli kokonaan vailla hyviä tekoja. Sama pätee myöhemminkin, kun Pyhä Henki jo oli tehnyt Abrahamin uudeksi ja kaunistanut hänet monilla ihanilla teoilla (1 Moos. 15:6, Hepr. 11:8).

Room. 4:1 Paavali kysyy, mihin oikein perustui Abrahamin vanhurskaus eli se että hänellä oli armollinen Jumala, että hän oli Jumalan suosiossa ja että hän pääsi iankaikkiseen elämään. Paavali vastaa: (Room. 4:3) "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja." Vaikka siis uudistus ja pyhitys onkin alkanut niissä, jotka ovat kääntyneet ja nyt uskovat, vaikka heillä on rakkautta, hyveitä ja hyviä tekoja, tätä kaikkea ei voi, ei pidä eikä saa sekoittaa ja sotkea vanhurskauttamisesta puhuvaan opinkohtaan. Lunastajamme Kristuksen tulee näet saada se kunnia, joka hänelle kuuluu, ja ahdistuneiden omientuntojen täytyy saada kestävä lohdutus - siihen ei kelpaa oma uusi kuuliaisuutemme, koska se on epätäydellinen ja epäpuhdas.

Tässä tarkoituksessa apostoli Paavali tavan takaa ja määrätietoisesti selvittää uskonvanhurskauden opinkohtaa käyttämällä sanontoja, jotka sulkevat pois tekojen merkityksen (particulae exclusivae): absque operibus, sine lege, gratis, non ex operibus; armosta, ansiotta, ilman lakia, ilman tekoja, ei teoista jne. Kaikki nämä ilmaisut yhdessä tähtäävät lauseeseen: (Room. 3:28) "Yksin uskon kautta" me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä ja pelastumme. Näin kiistetään tekojen merkitys. Tämä ei merkitse sitä, että aitoa uskoa voisi olla ilman aitoa katumusta. Emme kiistä sitäkään, että hyvien tekojen tulee, täytyy ja on lupa seurata uskoa sen epäämättömän varmoina hedelminä, emme myöskään sitä, että uskovien täytyy ja on lupa tehdä hyvää. Mutta siinä mielessä suljetaan hyvät teot vanhurskauttamisesta puhuvan opinkohdan ulkopuolelle, että niitä ei oteta, sekoiteta eikä sotketa mukaan välttämättöminä tai asiaan kuuluvina, kun on kysymys kurjan syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä. Yllä luetellut vanhurskauttamisoppia koskevat sanonnat (particulae exclusivae in articulo iustificationis) on tulkittava seuraavalla tavalla, ja näin niitä on ahkerasti ja tarmokkaasti tähdennettävä tästä opinkohdasta puhuttaessa:

1. Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaan, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.

2. Uskon yksinomainen tehtävä ja ominaisuus pysytetään voimassa, siten, että usko yksin, mitään siihen lisäämättä, tunnustetaan siksi välineeksi, jolla ja jonka avulla Jumalan armo ja Kristuksen ansio voidaan evankeliumin lupauksesta ottaa vastaan, omaksua, soveltaa meihin ja omistaa. Tässä soveltamisen eli omaksi ottamisen tehtävässä ei rakkaudella eikä millään hyveellä eikä teolla ole minkäänlaista osuutta.

3. Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena (tamquam forma aut pars aut causa iustificationis). Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Nämä lahjat evankeliumin lupaus antaa meille, ja me otamme ne vastaan, omaksumme, sovellamme itseemme ja omistamme ne ainoastaan uskomalla.

Näin on myös määrä säilyttää ja pitää voimassa uskon ja hyvien tekojen oikea järjestys sekä vanhurskauttamisen ja uudistuksen eli pyhityksen järjestys. Hyvät teot eivät näet edellä uskoa eikä pyhitys vanhurskautusta, vaan Pyhä Henki sytyttää meihin ensin kääntymyksemme uskon, kun kuulemme evankeliumin; usko tarttuu Kristuksessa lahjoitettuun Jumalan armoon, ja niin persoona vanhurskautetaan; kun persoona on vanhurskautettu, Pyhä Henki uudistaa ja pyhittää sitä; uudistuksen ja pyhityksen hedelmiä syntyy sitten hyviä tekoja.

Et haec non ita divellutur quasi vera fides aliquando et aliquamdiu stare possit cum malo proposito, sed ordine causarum et effectuum antecedentium et consequentium ita distribuuntur; manet enim quod Lutherus recte dicit: Bene conveniunt et sunt connexa inseparabiliter fides et opera, sed sola fides est, quae apprehendit benedictionem sine operibus, et tamen numquam est sola. Tämä merkitsee: Tätä ei pidä tulkita niin, että vanhurskautus ja pyhitys olisi sillä tavoin pidettävä erillään toisistaan että katsottaisiin tosi uskon voivan jonkin aikaa kestää ja pysyä pahan aikomuksen rinnalla. Täten tahdotaan vain selvittää se järjestys, jossa nämä ovat suhteessa toisiinsa. Pysyyhän tohtori Lutherin sana totena: Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja - vaikkei se koskaan olekaan yksin, ei hetken vertaa. Asia on yllä selitetty.

Monet kiistat saadaan hyvällä ja hyödyllisellä tavalla ratkaistuksi, kun otetaan huomioon se totuudenmukainen käsite-erittely, jonka Puolustus suorittaa Jaak. 2:24:n tutun lausuman johdosta.42 Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin (Room. 3:28) vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion, niin kuin edellä on sanottu. Mutta joskus kysytään: "Miten ja mistä tuntomerkistä kristitty kykenee itsessään ja muissa tunnistamaan oikean, elävän uskon ja erottamaan sen väärästä, kuolleesta uskosta? Kuvittelevathan monet kelvottomat, itsevarmat kristityt uskoksi harhakuvaa, heillä kun ei tosi uskoa ole." Puolustus antaa tämän vastauksen: Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa. Samaan tapaan sanoo latinankielinen Puolustus: "Iacobus revte negat nos tali fide iustificare, quae est sine operibus", hoc est quae mortua est. Se merkitsee: Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko.

Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa. Mutta jos kysymys koskee sitä, millä perusteella usko omistaa kaiken tämän ja millä edellytyksillä usko vanhurskauttaa ja pelastaa, ovat seuraavat vastaukset vääriä ja totuuden vastaisia: fidem non posse iustificare sine operibus; vel fidem, quatenus caritatem, qua formetur, coniunctam habat, iustificare; vel fidei, ut iustificet, necessariam esse praesentiam bonorum operum; vel bona opera esse causam sine qua non, quae per particulas exclusivas ex articulo iustificationis non excludantur.

On siis väärin vastata:
- Usko ei voi vanhurskauttaa ilman tekoja.
- Usko vanhurskauttaa eli tekee vanhurskaaksi sillä perusteella, että siihen liittyy rakkaus, jonka tähden uskon sanotaan vanhurskauttavan.
- Tekojen on välttämättä oltava käsillä; usko ei yksinään riitä vanhurskauttamaan ihmistä Jumalan edessä.
- Hyvät teot kuuluvat vanhurskauttamisen opinkohtaan siten, että ne ovat vanhurskauttamisen välttämätön edellytys, siis peruste, jota ilman ihmistä ei voida vanhurskauttaa. Siksi niitä ei pidä sulkea vanhurskauttamisopin ulkopuolelle käyttämällä particulae exclusivae pyhän Paavalin tapaan: absque operibus, "ilman tekoja" jne. Edellä luetellut vastaukset ovat vääriä, koska usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.

Tämä riittäköön tässä yhteydessä suppeaksi uskonvanhurskautta koskevan opin selvitykseksi. Tätä oppia on edellä mainituissa kirjoissa käsitelty perusteellisemmin. Samalla on tullut selvitetyksi antithesis, väärä oppi. Yllä mainittujen harhojen lisäksi on tuomittava, torjuttava ja hylättävä myös seuraavat harhat jo esitettyä oikeaa oppia vastaan sotivina:

1. Meidän rakkautemme tai hyvät tekomme ovat ansio, jonka perusteella vanhurskauttaminen tapahtuu, kokonaan tai ainakin osaksi.

2. Ihmisen on hyviä tekoja tekemällä tultava sen arvoiseksi ja valmistauduttava siihen, että Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen.

3. Formalem nostram iustitiam coram Deo esse inhaerentem nostram novitatem seu caritatem. Se merkitsee: Meidän todellisena vanhurskautenamme Jumalan edessä on rakkaus tai se uudistus, jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa ja joka on yhtä kuin meissä oleva Pyhä Henki.

4. Jumalalle kelpaavaan uskonvanhurskauteen kuuluu kaksi osaa ja sen koostuu niistä: toisaalta armosta tapahtuva syntien anteeksiantamus, toisaalta uudistus eli pyhitys.

5. Fidem iustificare tantum initialiter, vel partialiter, vel principaliter; et novitatem vel caritatem nostram iustificare etiam coram Deo vel completive, vel minus principaliter. Se merkitsee: Usko vanhurskauttaa ainoastaan sillä perusteella, että uskominen on vanhurskautemme alkuna; tai uskolla on tosin etusija vanhurskautumisessa, mutta Jumalan edessä kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluu myös uudistus ja rakkaus. Tällöin usko tosin olisi vanhurskautemme tärkein peruste, mutta vanhurskautemme ei olisi Jumalan edessä ehyt eikä täydellinen, ellei siihen kuuluisi uudistus ja rakkaus.

6. Credentes coram Deo iustificare vel coram Deo iustos esse simul et imputatione et inchoatione, vel partim imputatione partim inchoatione novae oboedientiae. Se merkitsee: Uskovat tulevat vanhurskaiksi ja ovat vanhurskaita Jumalan edessä samalla kertaa sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden, osaksi heissä alulla olevan uuden kuuliaisuuden tähden.

7. Applicationem promissionis gratiae fieri et fide cordis et confessione oris ac reliquis virtutibus. Se merkitsee: Lupauksen Jumalan armosta me otamme vastaan sydämen uskolla, suun tunnustuksella ja muita hyveitä harjoittamalla.

Väärä on myös sellainen opetus, että ihmisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä ja hänen pelastumisensa tapahtuvat eri tavoin ja eri välinein. Sen mukaan me siis kyllä vanhurskautuisimme yksin uskosta, ilman tekoja, mutta pelastuminen eli autuaaksi tuleminen ei olisi ilman tekoja mahdollista. Tämä opetus on väärää, sillä se on jyrkässä ristiriidassa Paavalin sanan kanssa: "Autuaaksi ylistetään sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja" (Room. 4:6). Paavali tukeutuu siihen perusteeseen, että vanhurskaaksi ja autuaaksi tuleminen tapahtuvat samalla tavalla. On jopa niinkin, että juuri uskolla vanhurskautuessamme me samalla tulemme Jumalan lapsiksi ja pääsemme osallisiksi iankaikkisesta elämästä ja autuudesta. Siitä syystä Paavali käyttää aivan yhtä voimakkaita ilmaisuja (particulae exckusivae) pelastuksesta kuin vanhurskaudestakin puhuessaan: armosta, ilman tekoja. Pelastumisestakin erotetaan teot ja oma ansio täysin erilleen.

Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen, olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttaunut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.

Koska kaikki kirkkoihimme kuuluvat, Augsburgin tunnustuksessa pysyvät jumaluusoppineet tunnustavat, että vanhurskautemme perustuu yksin Herraan Kristukseen ja on siis riippumaton meidän ja muiden ihmisten ansioista, teoista, hyveistä ja arvosta, jää vielä yksi seikka huolellisesti tarkasteltavaksi: Missä mielessä Kristusta on sanottava meidän vanhurskaudeksemme tätä vanhurskauttamisoppia käsiteltäessä?

Meidän vanhurskautenamme ei ole Kristuksen jompikumpi luonto vaan Kristuksen koko persoona. Jumalana ja ihmisenä hän on meidän vanhurskautemme, koska hän yksin on täydellisesti, ehyesti kuuliainen.

Vaikka Kristus olisikin Pyhän Hengen vaikutuksesta siinnyt ja syntynyt synnittömän ja ihmisluonnossaan yksin täyttänyt kaiken vanhurskauden, ei hänen inhimillistä kuuliaisuutta eikä kärsimystään voitaisi lukea meidän hyväksemme, ellei hän olisi iankaikkinen, tosi Jumala. Ei myöskään Jumalan Pojan jumalallinen luonto voisi yksinään olla meidän vanhurskautemme, ellei Jumalan Poika olisi tullut ihmiseksi. Sen vuoksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meille luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän on meidän sijaisenamme osoittanut Isälleen aina ristin häpeälliseen kuolemaan saakka. Ilman jumalallista luontoa ei inhimillinen luonto olisi kyennyt kuuliaisuudellaan eikä kärsimyksellään antamaan iankaikkiselle, kaikkivaltiaalle Jumalalle hyvitystä koko maailman synneistä. Toisaalta ei jumaluus yksinään, ilman ihmisyyttä, olisi voinut toimia välittäjänä Jumalan ja meidän välillämme.

Koska kuitenkin Kristuksen kuuliaisuus on hänen koko persoonansa kuuliaisuutta, kuten yllä olemme todenneet, se merkitsee täydellistä hyvitystä ja koko ihmissuvun sovitusta. Se tyydyttää laissa ilmoitetun iankaikkisen ja muuttumattoman jumalallisen vanhurskauden vaatimukset. Se on myös meidän evankeliumissa ilmoitettu, Jumalan edessä kelpaava vanhurskautemme, johon usko Jumalan edessä luottaa ja jonka Jumala lukee uskon hyväksi, kuten Raamattu sanoo. Room. 5:19: "Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi." 1 Joh. 1:7: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." Hab. 2:4: "Vanhurskas on elävä uskostansa."

Niinpä vanhurskaudeksemme ei lueta erikseen Kristuksen jumalallista tai inhimillistä luontoa, vaan vanhurskautenamme on yksinomaan koko persoonan kuuliaisuus; persoona taas on sekä Jumala että ihminen. Usko katsoo siis Kristuksen persoonaa ja näkee, kuinka hän on meidän puolestamme tullut lain alaiseksi, kantanut meidän syntimme ja kuinka hän palatessaan Isän luokse on meidän kurjien syntisten edustajana uhrannut taivaalliselle Isälleen koko täydellisen kuuliaisuutensa pyhästä syntymästä kuolemaan saakka. Näin hän on peittänyt kaiken meidän tottelemattomuutemme, joka on piintyneenä luontoomme ja siitä lähteviin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Sen tähden Jumala ei tuomitse meitä kadotukseen, vaan antaa meille synnit anteeksi sulasta armosta, yksin Kristuksen tähden.

Näin ollen me lausumme yksimielisinä hylkäystuomion edellä mainittujen lisäksi myös seuraavista harhaopeista. Hylkäämme kaikki sellaiset opit, jotka sotivat Jumalan sanaa, profeettojen ja apostolien opetusta, sekä kristillistä uskoamme vastaan:

1. Kristus on vanhurskautemme Jumalan edessä yksin jumalallisen luontonsa puolesta.

2. Kristus on vanhurskautemme yksin inhimillisen luontonsa puolesta.

3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja "vanhurskauttaa" ja "tulla vanhurskautetuksi" merkityksessä 'julistaa vapaaksi synnistä' ja 'saada synnit anteeksi' vaan tarkoittaa sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.

4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä.

5. Usko on sellaista luottamista Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.

6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.

Yksimielisinä me hylkäämme nämä ja kaikki näiden kaltaiset harhat Jumalan selvän sanan vastaisina. Jumalan armon avulla me lujina ja järkähtämättöminä pysymme opissa Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta sellaisena kuin Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus ovat sen esittäneet, selvittäneet ja Jumalan sanalla oikeaksi todistaneet.

Sikäli kuin tätä korkeaa ja tärkeää vanhurskauttamisen opinkohtaa, josta sielujemme pelastus riippuu, on edelleen selvennettävä, me suosittelemme kaikille tohtori Lutherin mainiota ja suurenmoista pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitystä ja tyydymme viittaamaan siihen; onhan ihanteenamme suppea esitys.

Tämä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käännös on Kirkon keskusrahaston omistama. Teksti on tarkoitettu tutkimus-, opetus-, ja opiskelukäyttöön. Tekstin saa hakea itselle, mutta kopioiminen ja edelleen levittäminen on ehdottomasti kielletty. Muuta kuin henkilökohtaista tutkimuskäyttöä varten tarvitaan erillinen lupa kirkon keskusrahastolta.


This translation of The Liber Concordiae is copyrighted by Kirkon keskusrahasto.