Luterilaiset tunnustuskirjat

Etusivu > Yksimielisyyden ohje > 5. Laki ja evankeliumi

5. Laki ja evankeliumi

Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä (2 Tim. 2:15) selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa. Mutta jos evankeliumi saarnataan puhtaana ja kirkkaana, omatunto kykenee evankeliumin varassa kestämään pahimmissakin ahdistuksissa ja torjumaan lain synnyttämän kauhun.

Tästäkin kysymyksestä on muutamien Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien kesken syntynyt kiistaa. Toiset ovat väittäneet, 51 että evankeliumi ei oikeastaan ole pelkkää armon julistamista vaan samalla sellaista parannuksen saarnaamista, jossa nuhdellaan suurimmasta synnistä, epäuskosta. Toiset taas ovat tiukasti pitäneet kiinni siitä, että evankeliumi ei varsinaisesti ole nuhdetta eikä parannussaarnaa. Tämä tehtävä kuuluu Jumalan laille, joka nuhtelee kaikista synneistä, siis myös epäuskosta. Evankeliumi julistaa, että Jumala on Kristuksen tähden lempeä ja armollinen ja antaa kääntyneille, Kristuksen omiksi tulleille, anteeksi sen epäuskon, jonka vallassa he ennen olivat ja josta laki on heitä nuhdellut.

Tarkka harkinta osoittaa, että tämä kiista johtuu evankeliumi-sanan epäyhtenäisestä käytöstä. Sekä pyhä, jumalallinen Raamattu että vanhat ja uudet kirkon opettajat käyttävät sitä kahdessa eri merkityksessä.

Toisaalta se sama tarkoittaa Herramme Kristuksen koko opetusta, jota hän itse antoi hoitaessaan saamavirkaa täällä maailmassa, sekä kaikkea, mitä hän käski julistaa uuden liiton aikana. Näin evankeliumiin kuuluu sekä lain selittäminen että Jumalan, hänen taivaallisen Isänsä, armon ja lempeyden julistaminen. Sitä tarkoittaa Mark. 1:15: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku." Heti sen jälkeen mainitaan suppeasti julistuksen pääkohdat: parannus ja syntien anteeksiantaminen. Samaan tapaan Kristus antaa ylösnousemuksensa jälkeen apostoleille käskyn saarnata evankeliumia koko maailmassa (Mark. 16:15). Kaiken julistettavan opin hän tiivistää muutamiin harvoihin sanoihin (Luuk. 24:46 s.): "Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta ja syntien anteeksiantamusta on saarnattava kaikille kansoille." Myös Paavali sanoo koko opetuksensa sisältöä evankeliumiksi (Ap.t. 20:24), mutta tiivistää sen näihin kahteen pääkohtaan: kääntymys Jumalan puoleen ja usko Kristukseen. Siinä mielessä on siis oikein sanoa, että evankeliumi on julistusta parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Tällöin on kyseessä generalis definitio; sana "evankeliumi" ymmärretään laajemmassa merkityksessään, ottamatta huomioon lain ja evankeliumin varsinaista erotusta. Ovathan Johannes, Kristus ja apostolit aloittaneet julistuksensa vaatimalla parannusta. He eivät ole siis selittäneet ja tähdentäneet yksinomaan Jumalan armollista lupausta antaa synnit anteeksi, vaan he ovat tähdentäneet myös Jumalan lakia.

Toisaalla sanaa "evankeliumi" käytetään kuitenkin eri merkityksessä, nimittäin sanan varsinaisessa merkityksessä. Silloin käsitteeseen ei sisälly parannussaarna vaan ainoastaan Jumalan armon julistaminen. Niinpä Kristus sanoo Mark. 1:15, heti mainitun kohdan jälkeen: "Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi."

Myöskään sanalla "parannus" ei Raamatussa ole kaikkialla samaa merkitystä. Joissakin kohdissa se tarkoittaa ihmisen koko kääntymystä: "Ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte" (Luuk. 13:5). "Samoin on ilo taivaassa yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen" jne. (Luuk. 15:7). Mutta äsken mainitussa Mark. 1:n kohdassa ja yleensä siellä, missä parannus ja usko Kristukseen mainitaan erikseen (Ap.t. 20:21) tai parannus ja anteeksiantamus mainitaan erikseen (Luuk. 24), parannuksen tekeminen tarkoittaa pelkästään sitä, että synti opitaan todella tuntemaan, sitä kadutaan ja siitä luovutaan. Sellainen synnin tunteminen on lain vaikutusta, mutta se ei vielä ole pelastavaa kääntymistä Jumalan puoleen, vaan sen lisäksi tarvitaan usko Kristukseen. Kaikille lain saarnan järkyttämille katuville syntisille pyhän evankeliumin lohtua tuova julistus tarjoaa Kristuksen ansio uskolla vastaanotettavaksi. Evankeliumi ei nimittäin julista syntien anteeksiantamusta piittaamattomille, itsevarmoille sydämille, vaan särkyneille ja katuville (Luuk. 4:18). Evankeliumin saarnaa tarvitaan, sillä muutoin lain aikaansaama katumus eli järkytys ei koidu pelastukseksi (2 Kor. 7:10) vaan johtaa epätoivoon.

Pelkän lain saarnaaminen Kristusta mainitsematta tekee kuulijoista joko ylimielisiä, he kun luulevat voivansa ulkonaisin teoin täyttää lain, tai täysin epätoivoisia. Siitä syystä Kristus ottaa selittääkseen lain hengellisesti (Matt. 5; Room. 7:14; Room. 1:18ss.). Hän antaa vihansa ilmestyä taivaasta kaikille syntisille, niin että sen suuruus käy ilmeiseksi. Näin heidät vasta nyt saadaan laista tuntemaan syntinsä; Mooses ei olisi milloinkaan pystynyt heitä siihen pakottamaan. Apostolihan todistaa, että Moosesta luettaessa hänen kasvojaan verhonnut peite pysyy yhä paikallaan: kuulijat eivät voi tajuta, mikä on lain hengellinen merkitys, kuinka suuria vaatimuksia se meihin kohdistaa ja kuinka syvälle kadotukseen se meidät kiroaa, kun me emme kykene sen vaatimuksia noudattamaan emmekä täyttämään. "Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois" (2 Kor. 3:13 ss.).

Kristuksen Henki ei siis voi rajoittua lohduttamiseen. Hengen on myös hoidettava lain virkaa ja syytettävä maailmaa synnistä. Vielä uuden liiton aikana Hengen (Joh. 16:8) on toimitettava opus alienum (kuten profeetta sanoo)(Jes. 28:21), ut faciat opus proprium; ensin hänen on hoidettava "vierasta virkaa", syyttäjän virkaa, jotta hän pääsisi Puolustajana toimittamaan omaa virkaansa, julistamaan armoa. Armon julistajaksi Kristus on hänet saanut Isältä ja lähettänyt meille. Sen vuoksi häntä kutsutaankin Puolustajaksi eli Lohduttajaksi. Tohtori Luther selvittää asiaa evankeliumisaarnassaan 5. Kolm. jälk. s. seuraavasti: 52

"Aina kun saarnataan meidän synneistämme ja Jumalan vihasta, saarnataan lakia, tapahtui se miten tai milloin tahansa. Evankeliumia taas on kaikki sellainen saarna, joka ojentaa ja antaa meille armon ja anteeksiantamuksen Kristuksessa eikä tiedä mistään muusta. On kyllä oikein ja totta, että apostolit ja evankeliumin saarnaajat Kristuksen oman esimerkin mukaisesti vahvistavat lain saarnan ja jopa alkavat saarnata lakia niille, jotka eivät vielä tunne syntiään ja joita Jumalan viha ei ole järkyttänyt. Sanoohan Kristus (Joh. 16:8): 'Pyhä Henki syyttää maailmaa synnistä ... koska he eivät usko minuun.' Jumalan viha syntiä kohtaan ei missään ilmene hirvittävämpänä eikä sitä missään julisteta ankarampana kuin hänen Poikansa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Tämä kaikki ei kuitenkaan ole evankeliumin julistusta eikä Kristuksen omaa julistusta, niin kauan kuin se julistaa Jumalan vihaa ja järkyttää ihmisiä. Se on Mooseksen julistusta, lain saarnaa katumattomille, Evankeliumia ja Kristusta ei ole lähetetty eikä annettu meitä kauhistamaan ja tuomitsemaan vaan lohduttamaan ja rohkaisemaan kauhistuneita ja arkoja." Luther jatkaa: "Kristus lausuu (Joh. 16): 'Pyhä Henki syyttää maailmaa synnistä'; sitä ei voi tehdä muutoin kuin selittämällä lakia" (Tomus 2, Jena fol. 455.).

Samoin lausutaan Schmalkaldenin opinkohdissa; 53 "Uusi testamentti pitää voimassa tämän lain viran ja hoitaa sitä" tekemällä synnin ja Jumalan vihan ilmeiseksi. "Mutta tätä lain virkaa hoidettuaan se heti julistaa evankeliumin lohdullisen armonlupauksen."

Puolustus sanoo,54 ettei lain saarnaaminen riitä saamaan aikaan oikeaa, pelastavaa parannusta, vaan evankeliumin täytyy tulla lisäksi. Nämä kaksi oppia esiintyvät siis rinnakkain; toinen toisensa rinnalla niitä on opetettava, mutta samalla on säilytettävä oikea järjestys ja asianmukainen erotus. Lainhylkääjät eli antinomistit tuomitaan täydellä syyllä, he kun tahtovat lopettaa kirkosta lain saarnaamisen ja vaativat, että syntiä on nuhdeltava ja katumuksen tuskaa aikaansaatava yksinomaan evankeliumia opettamalla, ilman lain saarnaa.

Tehdäksemme kaikille selväksi, ettemme peittele mitään tähän kiistaan kuuluvaa ongelmaa vaan paljastamme kristilliselle lukijalle koko asian sellaisenaan, me lausumme näin:

Me uskomme opetamme ja tunnustamme yksimielisesti, että laki on varsinaisesti se oppi, joka ilmoittaa Jumalan vanhurskaan ja muuttumattoman ihmisluontoa, ihmisen ajatuksia, sanoja, ja tekoja koskevan tahdon. Laki osoittaa, millainen ihmisen tulisi olla kelvatakseen Jumalalle ja ollakseen hänelle mieluinen. Jumalan tahdon rikkojia se uhkaa Jumalan vihalla sekä ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla. Oikein sanoo Luther lainhylkääjiä vastustaessaan: 55 "Kaikki mikä nuhtelee synnistä on lakia, jonka virkana on nuhdella synnistä ja opettaa tuntemaan syntiä" (Room. 3:20, Room. 7:7). Koska epäusko on kaikkein nuhdetta ansaitsevien syntien juuri ja lähde, lain tehtävänä on syyttää myös epäuskosta.

Totta on silti myös, että evankeliumi kirkastaa ja selventää lakia ja sen opetusta. Yhtä kaikki pysyy synnistä syyttäminen ja hyvien tekojen opettaminen varsinaisesti lain tehtävänä.

Näin ollen laki syyttää epäuskosta, siitä ettei uskota Jumalan sanaa. Ja kun kerran evankeliumi, joka yksin ja varsinaisesti opettaa ja käskee uskomaan Kristukseen, on Jumalan sanaa, Pyhä Henki hoitaa lain virkaa nuhdellessaan myös epäuskosta, siitä että ihmiset eivät usko Kristukseen. Mutta yksin ja varsinaisesti evankeliumi opettaa autuaaksi tekevää uskoa Kristukseen.

Ihminen ei ole noudattanut Jumalan lakia vaan on rikkonut sen. Hänen turmeltunut luontonsa, hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa ovat ristiriidassa lain vaatimusten kanssa. Siitä syystä ihminen on Jumalan vihan alainen, kuolemaan, ajallisiin vaivoihin ja helvetin tuleen tuomittu olento. Tässä tilanteessa evankeliumin varsinainen tehtävä on opettaa, mitä ihmisen tulee uskoa saadakseen Jumalalta syntinsä anteeksi. Hänen tulee uskoa, että Jumalan Poika, meidän Herramme Kristus otti taakakseen lain määräämän kirouksen ja kantoi sen, sovitti kaikki syntimme ja maksoi velkamme, niin että me yksin hänen kauttaan saamme Jumalalta armon ja syntien anteeksiantamuksen, kun uskomme häneen, ja että me kuolemasta ja kaikista synnin rangaistuksista pelastuen tulemme iankaikkisesti autuaiksi.

Kaikki, mikä lohduttaa lainrikkojia tarjoamalla Jumalan armoa ja laupeutta, on evankeliumia sanan varsinaisessa merkityksessä: hyvää, iloista sanomaa siitä, että Jumala ei tahdo rangaista syntiä vaan tahtoo antaa sen Kristuksen tähden anteeksi.

Jokaisen katuvan syntisen tulee siis uskoa eli luottaa yksin Herraan Kristukseen, uskoa että hänet on meidän syntiemme tähden annettu alttiiksi ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty kuolleista. (Room. 4:25) Hän, joka ei synnistä tiennyt, tuli meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalalle kelpaavaksi vanhurskaudeksi. (2 Kor. 5:21) (1 Kor. 1:30) Hän on tullut meille vanhurskaudeksi, sillä Jumalan ankaran tuomion toteutuessa hänen kuuliaisuutensa luetaan meidän hyväksemme, meidän vanhurskaudeksemme. Laki on edellä esitetyn selvityksen mukaan kuoleman virka: sen kirjain kuolettaa ja julistaa kadotustuomiota. Mutta evankeliumi on Jumalan voima, pelastukseksi jokaiselle, joka siihen uskoo. (2 Kor. 3:9, 8) (Room. 1:16) Evankeliumi julistaa vanhurskautta ja (1 Kor. 1:18) (Gal. 3:2) lahjoittaa Hengen. Tohtori Luther on erinomaisen uutterasti tätä eroa teroittanut jokseenkin kaikissa kirjoissaan. Hän on selkeästi osoittanut, että evankeliumista saatava Jumala tuntemus on jotakin aivan muuta kuin se, joka on laista opittavissa. Ovathan pakanatkin luonnollisesta laista jollakin tavalla oppineet tuntemaan Jumalan, mutta he eivät ole häntä tunteneet eivätkä kunnioittaneet oikealla tavalla (Room. 1:19-31).

Maailman alusta saakka on Jumalan kirkossa kaikkialla saarnattu lakia ja evankeliumia rinnakkain mutta siten, että samalla on asianmukainen ero pidetty voimassa. Kantaisämme ja heidän jälkeläisensä ovat nimittäin aina muistaneet nämä asiat: Jumala loi ihmisen alussa vanhurskaaksi ja pyhäksi. Käärmeen pettämänä ihminen rikkoi Jumalan käskyn. Näin hänestä tuli syntinen, näin hän turmeli ja syöksi kuolemaan ja iankaikkiseen kadotukseen sekä itsensä että kaikki jälkeläisensä. Isät ovat kuitenkin myös rohkaistuneet ja saaneet lohdutusta tällaisesta julistuksesta: Vaimon siemen on polkeva rikki käärmeen pään. (1 Moos. 3:15) Abrahamin siemenessä kaikki kansat saavat siunauksen. (1 Moos. 22:18) (Ps. 110:1) Daavidin poika on rakentava uudelleen Israelin valtakunnan ja oleva muiden kansojen valona. (Jes. 49:6) "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden ... hänen haavainsa kautta me olemme paratut." (Luuk. 2:32) (Jes. 53:5)

Me uskomme ja tunnustamme, että Jumalan seurakunnassa on yhä uudestaan aina maailman loppuun saakka uutterasti tähdennettävä näitä kumpaakin oppia, mutta siten, että äsken mainittu tärkeä ero pysyy selvänä. Uuden liiton virkaan kuuluu saarnata lakia. Lain uhkauksin on katumattomat ihmiset saatava kauhistumaan, tuntemaan syntinsä ja tekemään parannus. Heitä ei kuitenkaan saa ajaa masennukseen eikä epätoivoon. Laki on nimittäin "kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme" (Gal. 3:24). Se ei viittaa eikä ohjaa Kristuksesta pois vaan Kristukseen, joka on "lain loppu" (Room. 10:4). Saarnaamalla pyhää evankeliumia Herrastamme Kristuksesta sanankuulijoita on sitten myös lohdutettava ja rohkaistava. Heidän on saatava kuulla, että Jumala antaa heille Kristuksen kautta kaikki synnit anteeksi, jos he uskovat evankeliumin; Jumalan ottaa heidät Kristuksen tähden lapsikseen sekä tekee heistä vanhurskaita ja autuaita. Tämä tapahtuu yksinomaan armosta, ansioita kyselemättä. Kuitenkaan he eivät saa käyttää Jumalan armoa väärin; he eivät saa tehdä syntiä armon toivossa. Tähän tapaan apostoli Paavali selittää lain ja evankeliumin välistä eroa perusteellisesti ja väkevästi 2 Kor. 3:7-9.

Nämä kaksi oppia, laki ja evankeliumi, on siis säilytettävä erillään, niitä toisiinsa sekoittamatta; toisen tehtäviin ei saa lukea sitä, mikä kuuluu toiselle. Muutoin käy helposti niin, että Kristuksen ansio ja hyvät teot jäävät varjoon. Evankeliumista tulee uudestaan lainomista oppia, niin kuin paavin kirkossa on tapahtunut. Kristityiltä riistetään se oikea lohdutus, jonka evankeliumi antaa lain heitä kauhistaessa. Paavinvalta päästetään ovesta takaisin Jumalan kirkkoon.

Tämän kaiken torjumiseksi lain ja evankeliumin välinen todellinen ja oikea ero on säilytettävä selvänä ja sitä on uutterasti opetettava. On tarkoin varottava kaikkea, mikä voisi antaa aiheen sekoittaa laki ja evankeliumi ja hämmentää ne yhdeksi ainoaksi opiksi (confusio inter legem et evangelium). On siis väärin ja vaarallista tehdä evankeliumista parannus- eli nuhdesaarnaa.

Kysymys on nyt evankeliumista sanan varsinaisessa merkityksessä, lain vastakohtana. Joskus sanaa taas käytetään yleisemmässä merkityksessä, tarkoittamaan koko kristillistä oppia. Sanotaanhan Puolustuksessakin muutamia kertoja evankeliumia saarnaksi parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Samalla Puolustus kuitenkin tekee tiettäväksi, että sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.

Tämä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käännös on Kirkon keskusrahaston omistama. Teksti on tarkoitettu tutkimus-, opetus-, ja opiskelukäyttöön. Tekstin saa hakea itselle, mutta kopioiminen ja edelleen levittäminen on ehdottomasti kielletty. Muuta kuin henkilökohtaista tutkimuskäyttöä varten tarvitaan erillinen lupa kirkon keskusrahastolta.


This translation of The Liber Concordiae is copyrighted by Kirkon keskusrahasto.